aki nummela – Aki Nummela

19.12.2021admin Ei kommentteja

Maraton on parasta: SM-maraton 2021

Paluu blogin ääreen kiireisien ja erikoisten vuosien jälkeen ei olisi voinut tapahtua mukavammin kuin tuoretta maratonin Suomen mestaruutta mutustellen. Edellisen kerran on saatu paperille rustailtua kokemuksista vuoden 2018 Valencian ennätysmaratonin jälkeen. Sen jälkeen on maailma ja elämä ehtinyt muuttua enemmän kuin koskaan aiemmin oman eliniän aikana. Neljä kuukautta ennen Valencian maratonia syntyneen Bean seuraksi syntyivät maaliskuun alussa 2020 kaksospojat Daniel ja Eric ja samaan aikaan maailmaa alkoi jyystämään koronapandemia. 1,5 vuotta ikäeroa ja täysin erilainen maailma.

Kaksosten maailmaan pääsemme varmasti sukeltamaan myöhemmin, mutta tämä paluu on pyhitetty maratonille. SM-maraton on itselle hyvin moniulotteinen kilpailu. Vaikka arvostus tapahtumaa kohtaan on aina huipussaan, niin sille harvemmin ehtii antamaan kilpailun arvolle oikeutettua valmistavaa kohtelua. Ei tälläkään kertaa. Olen juossut SM-maratonin jo kuusi kertaa, mutta ainoastaan debyyttimaratonillani vuonna 2012 se on ollut syksyn päätähtäin ja keskittyneisyys edes hieman sinne päin. Ongelma on yleensä ollut juoksun ajoittuminen hyvin lähelle ratakauden loppua ja olen nähnyt SM-maratonin funktion treenikaudella enemmän maratonkauden korkkaajana kohti loppuvuoden koitoksia. Tänäkin vuonna eroa Kalevan Kisoihin oli vain kolme viikkoa. Kaikki lyhyessä ajassa voitava on silti joka vuosi yleensä tullut tehtyä, ja välillä se on kantanut tilanteeseen nähden varsin hyvin.

Uhosin Runner’s High:n podcastissa vuodenvaihteessa yhtenä uuden vuoden lupauksistani että pyrin tähtäämään joka viikko sataan viikkokilometriin. Nuo satasen viikot ovat viime vuosina olleet aika harvinaista herkkua, joten ajattelin että tuossa olisi pieni porkkana hieman saada itseä ulkoilemaan ilman että kokonaisrasitus perhe ja työt huomioiden ei menisi överiksi. Tuo määrä tarkoittaa kuitenkin keskimäärin noin tunnin päivittäistä treenaamista. Se onkin pitänyt hyvän selkärangan treenaamiseen vaikkakin loppuvuodesta tuosta on päässyt hieman lipsumaan. Yhteismäärä yli 100 kilsan viikkoja on toistaiseksi 20/51. Talvi menikin mukavasti aina huhtikuun SM-puolimaratonille saakka ja vire tuntui olevan varsin hyvä. Sen jälkeen tuli Bean päiväkodista sen tason keuhköpöhö, joka yhdistettynä allergioihin eliminoi köpöttelyvauhtia kiskottuja SM-maastoja lukuunottamatta kaiken kovemman pidemmän juoksun toiminnan toukokuun alusta kesäkuun puoleenväliin saakka. Lyhyitä rytminvaihdoksia tuli otettua ja kiskaisin noin 15 vuoden tauon jälkeen yhden sarjan kuusikymppisiäkin piikkareilla. Herkkyys tuntuikin löytyvän varsin mukavasti ja päätinkin kesän mennä enemmän keskimatkjen ehdoilla.

Keuruun kesäkisoissa pääsin kauden korkkaamaan juhannuksena ja siitä sitten homma jatkui pitkästä aikaa Itä-Suomen kiertueelle Joensuuhun ja Lapinlahdelle. Kahdeksan päivän sisään tuli 800 metrillä (1:57.11), 1500 metrillä (3:52.94) että 3000 metrillä (8:28.62) kellotettua kovimmat ajat viiteen vuoteen. Tuntui aika herkulliselta juosta jälleen kovaa pitkästä aikaa. Tuntuma oli vielä aikojakin parempi eli pientä nälkää jäi hampaan koloon. Hetken aikaa mietin jopa 1500 metrille paluuta Kalevan Kisoihin, mutta päädyin tulevien maratonien takia ottamaan varman päälle ilman riskejä ja juosta vain 10 000 metriä (kelpo juoksu 31.05) Tampereella. Vanhalle gubelle mitä lyhyempi matka niin sitä isompi riski on aina siihen että pohje nappaa kiinni.

Kalevan Kisojen jälkeen alkoikin sitten fokus maratonkauteen. Kolme vuotta putkeen oli joku/jotkut lapsista olleet aina kotona ja syyskuun alusta oli suunnitteilla koko kolmikon vienti päiväkotiin kolmena päivänä viikossa. Olin myös budjetoinut että näin irtoaisi myös hieman omaa aikaa enemmän ja voisi paremmin keskittyä treeneihin ja töihin, ettei aina tarvitsisi hätäillä niiden kanssa. No, iloa kesti kokonaiset kaksi päivää jonka jälkeen perinteinen päiväkotiflunssakierre käynnistyi ja ensimmäiset kolme viikkoa syyskuusta livahtivat niin että joku kolmikosta tai koko tiimi oli ollut kotona potemassa nenän vuotoa, korvatulehdusta, kuumetta ja ties mitä. Onneksi kuitenkaan meihin vanhuksiin Caritan kanssa tällä kertaa eivät pöpöt tehonneet. Joku koronapoliisi sanoikin että täysin rokotettuna päiväkotiflunssatkin pysyvät poissa. Fakta tieto. Saa käyttää (tarkennettuna kokemuspohjaisena tutkimustietona toisen rokotteen vaikutus päiväkotiflunssien torjumisessa kestää neljä kuukautta.).

Olin suunnitellut Kalevan Kisojen ja Jyväskylän SM-maratonin välille kolme avaintreeniä. Ensimmäisenä oli neljä päivää 10 000 metrin jälkeen vetäisty perinteikäs 30 kilometrin kiihtyvä jossa nostaisin rytmiä viiden kilometrin välein. Juoksin sen normisuorallani Ilmala-Mäkkylä -välillä. Olin koko kesänä juossut vain yhden vähintään yhtä pitkän höntsäilyn kun hölkkäsin heinäkuussa Karhunkierrosta Juumalta Rukalle. Tiesin että voisi olla iskutuksen kanssa vaikeata, mutta sitä shokkiahan tässä on tilauksessa jos maratonia haluaisi 2,5 viikon päästä juosta. Vauhti lähti nousemaan aavistuksen liian aikaisin ja stoppi tuli noin 25 kilometrin kohdalla. Iskarit sulivat täysin ja energiatkin valahtivat aika pahasti. Kiihtyvästä tulikin viimeisen vitosen osalta hiipuva. Sillä hetkellä matka tuntui pitkältä mutta seuraavassa avaintreenissä viisi päivää myöhemmin olikin meno aivan erilaista.

Näin jälkikäteen voisin sanoa että tuntumaltaan seuraava treeni olikin yksi historian parhaita maratontreenejäni. Hieman reilu 30 km niin että ensimmäinen kymppi rentoa 3.50-4.00/km-tahtia, sitten 4 km + 3 km + 3 km + 4 km maratonrytmistä tai hieman kovempaa niin että palautuksena toistojen välissä kilometri neljän minuutin höntsää. Kaikki putkeen. Jalka nousi erittäin mallikkaasti ja lopussakin oli vielä freesi olo. Täysin vastakohta pari päivää aiemmin juostulle kolmellekympille. Tuon jälkeen tiesin että kunto on hyvä, mutta maraton on maraton ja 30 kilometrillä ja 42 kilometrillä on mahtipontinen ero.

Seuraavaa avaintreeniä ajattelin lauantaille viikkoa ennen maratonia. Monesti kympin kisa on toiminut hyvänä marajumin irrottajana ja tiesin että Tallinna voisi olla hyvä shotti jos siltä tuntuisi. Toinen olisi ollut riskillä parantaa vielä iskutusta ja ottaa yksi pitkä kova ohjelmaan. Päädyin kuitenkin Tallinnaan vuorokausi ennen kilpailua ja piipahdin päiväpaatilla edestakaisin. Ensimmäinen ulkomaan matka melkein kahteen vuoteen. Kutitteli Tallinkin Megastarilla samaan malliin kuin olisi ollut lähdössä reissulle maailman ympäri.

Juoksu sujui eksoottisuuden huumassa varsin mukavasti. Vaikkakin väli 2-4 km tuli juostua turhan kovaa ja jalat sulivat lopussa, niin loppuaika 31.17 ja kakkossija miellyttivät kuitenkin. Lopussa joutui myös irrottelemaan kirikamppailussa tiukasti kakkossijasta joten varmasti kisa ajoi asiansa.

Maratonviikko on aina mielenkiintoinen ja kaikenlaisia tuntemuksia tulee seurattua hyvinkin tarkasti. Alkuviikosta alkoi hieman tuntua siltä että pieni flunssan tynkä olisi ehkä tulossa päälle, mutta parin päivän hieman hönön olon jälkeen tuntemukset poistuivatkin ja torstaina olo oli jo hyvin normaali ja maratonkiima alkoi nousta kohti lauantain koitosta.

Kisa-aamuna olo oli yllättävän luottavainen ja vahva. Viimeinenkin kulma reitistä oli tullut tutuksi edellispäivän höntsäilyjen myötä ja kisastrategia ja juottopuoli oli hiottu kuntoon. Faktahan tosin on se että strategialla maratonilla voi pyyhkiä persettä jo yleensä alkuvaiheessa, mutta jos perusprinsiipit pitää mielessä ja ei päästä pienten vastoinkäymisten ja yllätysten päästä liian syvälle mielen sopukoihin, homma rullaa ihan kelvollisesti – kunhan vain kunto ja päivän vire onnistuneen suorituksen sallivat.

Olin päättänyt juosta omalla rytmillä välittämättä hirveästi muiden tekemisistä. Arvioin loppuaikaennusteeni välille 2:23-2:25, joten mietin että ensimmäinen puolimaraton voisi liikahtaa 1:11-1:11:30 ja mieluiten maltillisen tasavauhtisena eli alusta alkaen 3.23-3.25/km rytmillä. Viivalla oli itseni mukaan lukien neljä juoksijaa (Jaakko Nieminen, Björn Sandler ja Antti Ihamäki), joista kuka tahansa voisi tehdä mitä tahansa ja olisi hyvän päivän tullen valmis juoksemaan 2:20 tienoille.

Kolmikko avasikin juoksun varsin räväkästi Niemisen viedessä porukkaa. Jättäydyin noin 10 sekunnin päähän jo ensimmäisen kilometrin jälkeen ja isoimmillaan ero oli varmaan noin 15 sekuntia. En kuitenkaan kokenut tarvetta isommalle hätäilylle koska itselläkin ensimmäiset pari kilometriä meni kovempaa kuin suunnitelmissa oli. Juoksu kuitenkin tuntui helpolta ja noin seitsemän kilometrin nurkilla pitkähkössä alamäessä rullailin jannut kiinni. Ensimmäinen kierros (1/4-maraton) meni hyvinkin leppoisalla tuntemuksella 35.16 eli tasaisen vauhdin taulukolla noin 2:21 vauhtia.

Sandler teki pienen nykäisyn noin 13 kilometrin nurkilla. Tai ainakin siltä se tuntui. Itseä ei motivoinut tuossa vaiheessa vielä minkäänlainen vauhdinnosto ja samaa näytti miettivän Nieminenkin. Ihamäki nuoruuden voimalla lähti Sandlerin matkaan. Itse aloin herätellä konetta jokusen kilometrin myöhemmin kun jalka tuntui edelleen hyvältä ja ei tässä vaiheessa mielellään kärkipaikkoja päästäisi kuitenkaan liian kauaksi. Ero oli jälleen välissä päässyt arvioiden mukaan isoimmillaan noin reiluun 15 sekuntiin ja heräsi pieni déjà-vu ensimmäiseltä kierrokselta kun jahti oli jälleen päällä. Niemisellä ei vaikuttanut olevan ihan paras päivä tällä kertaa ja kohta olinkin yksin painelemassa kaksikkoa kiinni. Vauhti oli kuitenkin varsin hyvä edelleenkin kaikilla, joten missään määrin en vielä myöskään Jaakkoa ollut valmis poistamaan mestaruustaistosta. Vanhalla ketulla saattoi olla vielä kotikaukalossaan yllätyksiä takataskussa. Puolimaratonin väliaika oli 1:10:25 (kierros 35:09) ja vauhti oli hyvässä nosteessa.

Ajoin Sandlerin kiinni samoilla nurkilla kuin edelliskierroksella olin jäänyt matkasta pois. Ihamäellä oli höyry päällä ja hän oli ottanut pienen keulan. Antin ajoin kiinni muutama sata metriä myöhemmin noin 24-25 kilometrin kulmilla ja silloin alkoi varmasti molemmilla olla jo jonkinlainen sokka irti. Omat kilometrit lähestyivät tuolla hetkellä 3.10 km-vauhtia ja hieman alkoi jo puuskututtaa. Olin kuitenkin päättänyt että nyt mennään joko maaliin tai sitten totaaliseen seinään. Sen verran komea kisa oli käynnissä ja halusin olla siinä mukana.

Päätin jatkaa höyryämistä, mutta 26 kilometrin kohdalla nykäisi ensimmäiset pienet krampit pohkeisiin. Hyvin perinteisiä itselle siinä vaiheessa kun maratonilla alkaa vauhtia käynnistellä. Tuntemus muuten oli hyvä mutta tiesin myös että paljoa kovempaa ei uskalla tässä vaiheessa mennä jotta tilanteen saisi jotenkin ylläpidettyä.

Juoma-asemat ovat maratoneilla aina tietynlaisia kohokohtia. Ne rikkovat rytmiä ja homma rakentuu useasti ainakin jollain tasolla niiden ympärille. Välillä niitä voi käyttää myös iskun paikkoina jos onkin päättänyt skipata aseman ja kaveri alkaa puuhailla geelien ja pullojen kanssa. Harvoin juomapisteet menevät täysin niin kuin on ajatellut. Pulloja putoilee, pulloja puuttuu asemilta, juottajat antavat vääriä pulloja ja kukaan ei tunnu ymmärtävän juoksijan väsynyttä sanomaa juoksun aikana puhistujen lauseiden seasta. Kevään SM-puolimaratonilla myös rakentamani rautalankaviritys kiristyi sormen ympärille ja meni hetki ennen kuin sain koko pullon irrotettua sormesta. Usein myös juoma-asemat pääsevät rajusti tunteiden syvyyksiin ja huuto, kiroilu ja puhina on normaalia. Väärässä kohdassa mokattu juoma-asema saattaa myös luhistaa henkisesti kun olet jonkun aikaa odottanut lisäenergiaa tai suun kostuketta ja tiputatkin pullon.

Ihamäki varoitteli ennen 28 kilometrin juoma-asemaa huutavansa kohta. Ihan en täysin ymmärtänyt mitä pulloa oli tilauksessa ollut, mutta taisi olla väärät pullot tarttuneet mukaan matkaan tai jotain, mutta toisaalta oli hauska huomata ettei itse ole ainoa joka käyttää viimeisiä ruhossa olevia energioita reitillä ja juoma-asemalla meuhkaamiseen. Pitäähän sitä tunnetta ja intohimoa olla mukana, muuten on näihin kisoihin turha lähteä mukaan.

Kolmas kierros lähestyi loppua ja 30 kilometrin merkin kohdalla vilkaisin pitkästä aikaa kelloa ja huomasin vauhdin kiihtyneen yllättävän paljon. Pieni nousu ja alamäki ennen kierroksen loppua teki pienen eron Anttiin. Virallinen 3/4-maratonin väliaika oli 1:44:56 (kierros 34:31, 38 sekuntia toista kierrosta kovempi) ja tasaisen vauhdin taulukko näytti jo alle 2:20:n noteerausta maalissa.

En vilkuillut taakse, mutta tiesin että eroa alkoi hieman tulla. Mitään en muuten tiennyt mitä takana tapahtui ja se ei lopulta kiinnostanut. Tuntuma oli sen verran hyvä ja jo tässä vaiheessa yllättänyt vahvuudellaan että jos joku lopussa ohitse polkisi niin antaa mennä vaan – juoksu olisi täyttänyt jo kaikki villeimmätkin ajatukset. Krampit jatkuivat pieninä nykäisyinä ja hieman otin jalkaa pois kaasulta varmistaakseni turvallisen kotiutumisen kilpailusta tai ainakaan en enää yrittänyt väkinäisemmin puskea. Vaaran paikkoina tiesin kierroksen muutamat jyrkähköt ylämäet ja tiukat mutkat sekä kierroksella ohitettavat joiden liikkeitä yritin ennakoida mahdollisimman kaukaa. Homma jatkui koko kierroksen ajan varsin mukavasti ja mieli pysyi skarppina ja energiat hyvinä, koko kilpailun ainoa henkinen takapakki tapahtui onneksi vasta viimeisellä noin 39 kilometrin juoma-asemalla, kun tiputin pullon ja en myöskään saanut enää mukeja kiinni. Siinä alkoi elimistö huutaa selkeää tarvetta juomille, mutta onneksi matkaa maaliin oli enää noin 10 minuuttia. 41 kilometrin kohdalla vasta vilkaisin taakse ensimmäistä kertaa koko maratonin aikana. Siihen asti olin vetänyt kuin sumussa ja sitten lopussa vasta keskittyminen herpaantui ja sitä myöden myös tietenkin kisan hitaimmat kilometrit kun ymmärsi että kukaan ei poimi kiinni.

Taisi pari tippaakin tulla linssiin muutama sata metriä ennen maalia ja kun kuuli kuuluttajalegenda Kuoppa-ahon hekumoinnin maalialueella tiesi että tämä kisa tuli pelattua läpi varsin mukavasti. Maraton on parasta.

Tähän loppuun olisi ollut suunnitteilla kirjoittaa syksyn tulevista maratoneista ja niihin valmistavista tekemisistä, mutta niistä ei sitten lopulta hirveästi jäänytkään kirjoiteltavaa. No, muutama sana varmaan sitten tulevissa teksteissä seuraavan parin vuoden sisään.

Kolmen viikon maratonvalmistava ennen Jyväskylän SM-maratonia:

29.8. Kalevan Kisat 10 000 m (31.05, 7.)
2.9. ”Kiihtyvä 30 km” (0-5 km 3.44/km, 5-10 km 3.41/km, 10-15 km 3.31/km, 15-20 km 3.28/km, 20-25 km 3.23/km, 25-30 km 3.31/km)
4.9. 25 km (avg. 4.00/km)
7.9. 30 km putkeen (avg. 3.37/km) (10 km [3.51/km avg] + 4 km [3.19/km] + 1 km [4.01/km) + 3 km [3.18/km] + 1 km [3.56/km] + 3 km [3.09/km] + 1 km [4.00/km] + 4 km [3.15/km] + 3 km [3.59/km])
11.9. Tallinnan maratonin 10 km (31.17, 2.)
13.9. Kevyt 20 km (4.27/km)
15.9. 2 x 10 min/1 min (avg. 3.31 – 3.20)
18.9.2021 SM-maraton 2:20:36

14.3.2019admin Ei kommentteja

Juokse!

Kirjan kirjoittaminen on aina ollut tehtäväluettelossani jossain vaiheessa elämää. Nyt tämä rasti on ruksattu tuoreen julkaisun myötä paljon aiemmin kuin sitä koskaan olin mietiskellyt. Juokse!-opus tuli painosta tällä viikolla, ja itse sain kirjan ensimmäistä kertaa hypisteltäväksi tänään.

Olen joskus sanonut etten haluaisi kirjoittaa valmennuskirjaa, mutta kuinka ollakaan näin pääsi kuitenkin käymään. Lähtökohta kirjan tekemiselle oli että sen pitää olla ehtaa käyttötavaraa. Kirja, jonka voit kaivaa esille milloin vain uudestaan ja uudestaan kirjahyllystä kun tarvitset ideaa ja inspiraatiota omaan treenaamiseen. Voit lukea kirjan läpi, tehdä merkintöjä itsellesi olennaisten juttujen kohdalle ja vaikka sotkea ja repiä sivut jotka eivät itseäsi koske tai kiinnosta. Kirja ei saisi olla pullollaan ostettuja mainoskuvia meikäläisestä aitajuoksuvenytyksessä kehumassa kompressiotrikoita juoksijan ykkösvarusteina tai ottamassa mielikuvituksellisia telinelähtöjä 2000 metrin esteiden lähtöviivalta sponsoroiduissa paljasjalkakengissä. Ja näitä monien pettymykseksi ei myöskään opuksesta löydy. Ehkä jatko-osassa sitten.

Mielestäni tuore kirja on juuri sitä mitä ennakolta toivoin. Se on itseni kuuloinen, mutta ei kuitenkaan liian raskas ja vastaa paljon juoksijan peruskysymyksiin sekä ongelmiin jotka kuuluvat kerta toisensa jälkeen sosiaalisen median kestusteluissa tai esimerkiksi valmennusryhmiimme tulevien harrastajien suusta tasosta riippumatta. Sen tarkoitus on opastaa monipuoliseen harjoitteluun perusasioita unohtamatta oman valmennusfilosofiani kautta. Kirja on hyvä muistutus erityisesti nykypäivänä jolloin maltti ei enää ole valttia missään yhteydessä ja perusasiat eivät ole enää perusasioita.

Kirjaa voit tilata pikaisella aikataululla esimerkiksi Fitran sivuilta. Olen myös paikalla Goexpossa tulevana viikonloppuna lauantaiaamupäivästä, jolloin puhun lisää juoksemisesta ja kirjaa voi myös ostella messuhintaan.

Lauantain 16.3. Goexpo-esiintymiset:

11.30-12.00 Goexpo Arenalla tarinoimassa juoksuharjoittelusta
12-13.30 Tavattavissa Onnelan Tarjouskirjakaupan tiskillä
13.45-14.30 Karo Hämäläisen kanssa juttelemassa juoksukirjailusta Taukopaikassa

7.3.2018admin Ei kommentteja

Maraton on parasta: Sevilla

Marraskuisen Valencian maratonin jälkeen monet toivoivat kisaraporttia juoksusta, mutta sitä en koskaan saanut puskettua ulos. Yksi syy siihen oli se etten tiennyt miten muuttaa tekstiksi juoksu joka samaan aikaan oli ollut urani paras juoksu fiilikseltään ja ylivoimaisesti suurin pettymys. Olin juossut 2:19:00 ilman että juoksu tuntui (viimeisen kymmenen kilometrin ajan krampanneita pohkeita lukuunottamatta) oikeastaan missään ja se oli lopulta pahinta. Olisin ollut aikaan erittäin tyytyväinen jos se olisi sisältänyt taistelua ja olisin pistänyt kaiken peliin. Nyt se ei sitä ollut aivan uudenlaisesta syystä. Olin luullut nähneeni maratonin kaikki puolet, mutta paskat. Oli henkisesti hyvin tiukkaa katsella pitkäaikaisen unelman, EM-kilpailuiden tulosrajan 2:18:00, sulavan viimeisillä kilometreillä ilman että asialle olisin sillä hetkellä itse oikein voinut tehdä mitään muuta kuin himmailla jokaista askelta ettei homma pääty keskeytykseen. Samaan aikaan se oli myös erittäin kiehtovaa tietää että potentiaalia löytyisi ja alitus olisi selkeästi realistista, jos maraton kohtelisi suopeasti alusta loppuun saakka. Fyysisellä puolella palautuminen Valenciasta ei kestänyt kauaa, henkisellä puolella raskainta oli varmasti asennoitua uuteen yritykseen. Maratonkrapula, josta ulos pääsisin parhaiten saamalla uuden tavoitteen. Heti seuraavana päivänä pistin Sevillan maratonille sähköpostia ja sain hyväksyvän tervetuloa-kuittauksen takaisin.

Kolmen kuukauden jakso Valenciasta Sevillaan piti sisällään paljon matkustelua ja muutamia kilpailuja. Se oli isommilta osin lomailua tiukan työvuoden jälkeen, mutta samaan aikaan myös Suomen heikkojen talviolosuhteiden välttelyä. Tuo jakso sisälsi oleellisimpina treeneinä myös tammikuussa viikon välein juostut Muscatin ja Dubain tuplamaratonit leppoisasti 2:28 loppuaikaan. Dubaissa tuo aika tuli Anne-Mari Hyryläistä jänistellen, Muscatissa omana kontrolloituna hieman kiihtyvänä juoksuna. Nuo maratonit ja niiden fiilikset näytti että kuntopohja ja iskutus olisi ainakin paremmalla mallilla kuin koskaan vaikka viikolliset treenimäärät yleisesti jakson aikana pyörivät noin 70-100 kilometrin välillä. Nyt kun pohtii Sevillan maratonin lopputulemaa, todennäköisesti olisi kaivannut hieman nopeampaa tekemistä väliin jotta myös rähinää jaloista olisi löytynyt enemmän. Esimerkiksi puolimaraton Muscatissa tiukasti yhdistettynä Annen jänistykseen olisi voinut tarjota jo paremman ärsykkeen.

early lead

Sevillan maratonilta odotin tapahtumana paljon. Odotin sen olevan hyvin Valencian kaltainen karnevaali, mutta meininki oli jo aamulla lähtöpaikalla vuoden 1992 Maailmannäyttelyn raunioiden kupeessa jopa hyvin lattea ja hieman tuntui olevan vaikeuksia herätä aamulla kisaamaan ja taistelemaan. Olo muistutti enemmän sitä että olisi lähdössä Huopalahden asemalla heittämään omaa maratontreeniä junaradan varteen. Onneksi Antti-Pekka Niinistö oli katkaissut oman Portugalin leirinsä ja tullut jeesaamaan yritystäni puhkaista 2:18. Se piti hyvän ryhdin kasassa tekemisessä. A-P:n kanssa oli sovittu 1:09 puolimaratonista. Homma toteutettaisiin niin että pari kilsaa metsästäisin rytmiä ja sen löydyttyä A-P ottaisi ohjat. Ja näinhän se sujuikin ja tavoitevauhti löytyi helposti ja matka sujui mukavasti. Edelle asettui noin 2:16 tavoitevauhtia menevä porukka ja meidän junaan iski yksi extrajannu.

Kilometrit taittuivat helposti alusta alkaen ja homma sujui niin kuin piti. Ainoa vaiva koko skabassa oli noin kahdeksan kilometrin kohdalla tiukkaan könttiin vetänyt oikea pohje joka kuitenkin pysyi samanlaisena aina loppuun saakka ilman että siitä tuli mitään isompaa ongelmaa. Vauhti oli kovinta mitä olin koskaan maratonilla alussa juossut, mutta tuntui helpolta. Ainoa asia mikä eniten itseä vaivasi oli edelleen tuntemus siitä että treeniä tässä vaan vedetään.

Kun Valenciassa ja Berliinissä tunnelma ja pöhinä on huikeaa alusta alkaen, Sevillassa karnevaalitunnelma käynnistyy vasta 35 kilometrin kohdilta maaliin kun ihmisiä on pakkautunut reitin varteen tiiviinä muurina. Olen sen verran mielialajuoksija että sytyn hyvästä pöhinästä ja/tai tiukasta kilpailusta. Nyt se kaikki vaivasi poissaolollaan. Puolimatkaa ennen loistavan rennosti jänistyksensä hoitanut A-P toivotti hyvät matkat ja vetäytyi keulasta. Väliaika oli tavoitteen mukainen 1:08:55 ja juoksu tuntui erittäin helpolta. 25-26 kilometriin tahti säilyi kutakuinkin samana, mutta sitten alkoi kyllästyttää ja halusin hieman vetoapua takana alusta asti roikkuneelta kaverilta. Hän suostuikin vetohommiin.

Vetoa tosin kesti pari hieman hiipuvaa kilometriä jonka jälkeen hän ehdotti että vedettäisiin vuorotahtiin kilometri ja kilometri. En tajunnut kuitenkaan vasta kuin 30 kilometrin kohdalla että tahti oli hidastunut niinkin paljon. Yhtäkkiä olimme aikataulusta jo melkein 40 sekuntia perässä. Se iski tiukasti tajuntaan ja samalla hetkellä myös ymmärsin että peli oli pelattu. Vaihdelaatikko löi tyhjää ja vaikka jätinkin välittömästi mukana pyristelijät, vauhti ei noussut enää toivottaviin lukemiin.

35 kilometrin ja Plaza de Españan korvilla sain paikalle kerääntyneestä yleisömassasta hyvän buustin kun lähdin suuntaamaan keskustan läpi. Juoksu tuntui hyvältä ja jaloissakin oli fiilis että jos tässä taas heräilisi taisteluun. Edellä ei näkynyt ketään ja takana juokseviin alkoi eroa olla niin paljon ettei sieltäkään löytyisi mitään kirikaveria. Eli yksinäiset loppukilometrit olisi edessä keskustan laatoilla. Laskeskelin väliajoista että 3:20:n kilometrivauhdeilla maaliin olisi vielä 2:20 alitus mahdollinen. Ihan ei siihen kuitenkaan taipunut ja maalissa loppuaika oli 2:20:18.

Monelta tuli hieman pahoitteleviakin onnitteluviestejä että raja oli karannut, mutta itse olin lopulta varsin tyytyväinen etten lyönyt hommaa isommin läskiksi missään välissä ja että ei niin kisafiilikselläkään loppuaika oli kuitenkin varsin erinomainen. Kuitenkin kolmas 2:19-2:20 maraton viiteen kuukauteen. Aika josta vielä muutama vuosi sitten vain unelmoin tuli nyt rutiiniläiskimisellä. Alussa alkanutta pohjekireyttä lukuunottamatta mikään ei vaivannut, olo säilyi tehokkaana maaliin saakka, sain kerrankin kaikki juomat pöydiltä, joten paljon hyvää joka varmasti jalostuu vielä jossain vaiheessa myös erinomaiseksi ajaksi kunhan vain oikeanlainen kisa löytyy. Tietenkin toivomuksien mukaan vielä tänä keväänä. Kun kerran tähän kissahiirileikkiin on lähdetty niin pitäähän se maaliin saakka viedä oli sitten tuloksena tulos tai ulos.

Tässä vielä vertailuna kaikkien neljän kovimman maratonin väliajat:

	Valencia 2016	Berliini 2017	Valencia 2017	Sevilla 2018
5 km	16:53	16:53	16:28	16:21
10 km	33:41	33:22	32:55	32:37
15 km	50:35	49:27	49:23	48:57
20 km		1:05:59		1:05:19
Puolimaraton	1:10:44	1:09:33	1:09:17	1:08:56
25 km	1:23:45	1:22:20	1:22:17	1:21:54
30 km	1:40:21	1:38:50	1:38:36	1:38:39
35 km	1:57:21	1:55:23	1:55:04	1:55:35 (arvio)
40 km	2:14:06	2:12:10	2:11:35	2:12:51
Maali (netto)	2:21:28	2:19:28	2:18:59	2:20:18

1.10.2017admin 3 kommenttia

Berliinin maraton ja #sub220before2020-projekti päätökseen

Berlin

Muutama vuosi sitten laitoin tavoitteeksi ”Sub 2.20 before 2020” eli maratonin ns. paskarajan/hölkkärajan (2.20) alle ennen vuotta 2020. Tietenkin mielen sopukoissa toivomus oli että jalka nousisi mahdollisesti myös rivakammin mutta muutaman vuoden tahkotessa 2.27:n loppuaikoja tuntui myös 2.20 olevan hurjan työn takana. Tuo ”hurja” työ tuottikin tulosta pari vuotta etuajassa sunnuntaina Berliinissä kun kello pysähtyi aikaan 2:19:36. Hurjinta siinä kaikessa oli se että se ei missään välissä ole vaatinut mitään hurjaa työtä. Se vain sattui menemään alle.

Olen juossut muutamia maratoneja aiemmin ja osa niistä on sisältänyt hienojakin sankaritarinoita ja fiilistelyä siitä kuinka on tultu raamit kaulassa kontaten maaliin. Näillekin on paikkansa, mutta fakta on että sillä tyylillä ei juosta rekordeja eikä aliteta tulosrajoja. Onneksi olen niistä juoksuista viimeisten neljän maratonin aikana oppinut pois. Minkäänlaista eeposta ei Berliinin juoksustakaan saa väkisin kasaan. Se oli tylsän hillitty suoritus joka erinomaisesta lopputuloksesta huolimatta tuntuu siltä että paljon jäi vielä varastoon. Samasta syystä en koskaan jaksanut Valencian maratonin viime syksyn ennätysjuoksusta kirjoitella mitään ja tuntemus osoittautui jälleen kerran oikeaksi.

PWT-Urheilumatkojen Simo sai heinäkuussa kylvettyä meikäläiselle ajatuksen Berliiniin lähdöstä. Omat maratonajatukset olivat vasta myöhemmässä syksyssä, mutta Berliinin vetäisy välipalana ja viime vuonna onnistuneen tuplamaratonin (syyskuu + marraskuu) toistaminen kuulosti ideana toteuttamisen arvoiselta. Vielä kun Carita innostui kanssa debyyttimaratonille lähdöstä niin tavoite oli asetettu ja kaukaisissa haaveissa luonnollisesti 2.20 alitus joka ensimmäisien treenien ja kesän kunnon perusteella tuntui kyllä toivottoman kaukaiselta. Itse asiassa sen alitus tuntui toivottomalta aina edellisviikkoon saakka, mutta Tallinnan kankeasti sujuneen puolimaratonin (1:10:39) jälkeen vaihdelaatikkoon löytyi jostain pari uutta pykälää ja viikkoa ennen juostu Oslon maratonin kymppi (30.57) oli fiilikseltään yksi juoksu-urani parhaista. Huippuaika suli mentaalipuolen pehmeyteen muutaman välikilometrin aikana, mutta jalkojen fiilis loi uskoa että kunto olikin jostain löytynyt oikealla hetkellä. Vielä kun maratonviikon rento 6 km ”maravauhtinen” sujui tuulihousuissa Haagaa pujotellen täyttä sexyrunningia alkoi #beatberlin42 tuntua realistiselta.

Suurien maratonien aikaan kaupunkien habitus muuttuu. Kansainvälistä lenkkarikansaa alkaa palloilla ympäriinsä. Eri kaupunkimarojen rotseja, reppuja ja näivettyneitä kisalätsiä näkyy siellä täällä. Ihmiset puhuvat toisilleen ja morjestelevat. Leppoisaa menoa. Kisoja edeltävät rutiinit ovat itsellä aika samanlaisia. Vapiano on kova sana, nukuttua tulee paljon ja koko ajan sekä vaimon ollessa mukana herkistävä shoppaus myös kuuluu kuvioon. Berliinin maratonin expossa ei hirveästi tarvinnut tosin rahaa tuhlata kun Saksa kehitysmaana on pankkikorttien käytössä kaukana viime vuosituhannella.

21768850_1452797074834972_7475592228686222438_o

Hotellilla oli maratoonareille aikaistettu aamupala ja heti klo 6.00 olin kärkkymässä pekonia oven takana kun omien juomien jättö oli tehtävä jo ennen klo 7.30 kisa-alueelle. Sen verran ajoissa olin liikkeellä että kaupunki nukkui vielä. Muutamat laitapuolen mestarit toivottivat onnea Savignyplatzin sillan alla. Juna lähtöön ja järjestäjien juomarekalle jättämään eväät. Perinteinen juomaralli oli tehty edellisiltana, pulloja oli jokaiselle pisteelle ja suunnitelma oli selvä: paria eri urheilujuomaa, vettä, geelejä ja jesaria risujen ympärille. Taskuun vielä b-suunnitelmana geelejä jos jostain syystä pulloja ei juoma-asemilla näy.

Jalat tuntuivat hyviltä ja ruho tuntui heräilevän mukavasti aamuun. Lähdin verryttelemään noin 50 minuuttia ennen starttia. Kevyttä höntsäilyä, muutama maravauhtinen rullailu, nesteytystä ja kevyttä venyttelyä. 15-20 minuuttia ennen menin kärkkymään hyvää paikkaa karsinaan joka avattiin käsipyöräilijöiden lähdettyä. Hieman turhan kauas jäin starttiviivasta, mutta pääsin hivuttaen ryysimään noin kymmenen metrin päähän lähtöviivasta. Eturivissä oli eliitti ja subeliitti. Alle 2.40:n menijät muodostivat sitten A-blokin, missä itsekin olin. Olin varannut lämmikkeeksi Arkansasin yliopiston vanhan lumppupaidan jolla sain heti kavereita lähtöviivalla Missourin St. Louisin Big River Running Companyn jannuista. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja starttia edeltävät minuutit etenivät mukavasti rupatellen. Vieressä joku ukko alkoi kusta muiden jalkoihin. Normishittiä.

Kävin läpi vielä kisastrategian kun lähtölaskenta alkoi. Ruuhkaa tulisi olemaan alussa jolloin maltti korostuisi entisestään ja lähtöviivalle ja ensimmäisten kilometrien aikana hukattavat sekunnit pitäisi tarvittaessa ajaa hiljalleen kiinni. 5…4…3…2…1 ja liikkeelle. Rusikoiden massaa edellä työntäen lähtöviivalle kesti kahdeksan sekuntia. Tämä pitäisi huomioida matkan edetessä ettei vahingossakaan satu käymään niin kulahtaneesti että esimerkiksi nettoajalla 2.20 alittuu, mutta virallinen bruttoaika jää hitaammalle puolelle. Pääsin etenemään suhteellisen inhimillisesti aivan lähtösuoran oikeaa reunaa ja vähitellen pystyin löytämään sopivan rytmin. Toiveissa olisi myös heti alusta alkaen sopivan juoksukaverin/ryhmän löytäminen ettei tarvitsisi yksin matkaa puskea. Siegessäulen tolpan ohitettua vasemman puolisella kaistalla näkyikin juuri tämmöinen ryhmä – naisten jänikset ja röykkiö juoksijoita keula-autoineen. Eroa tuohon porukkaan oli kilometrin kohdalla paremmista lähtöasemista johtuen noin 15 sekuntia. Se ero pitäisi siis imeä kiinni mieluiten mahdollisimman pian.

Keskityin kuitenkin omaan tahtiin säilyttäen tuntuman autoon. Ohituskaistalla piti olla jatkuvasti. Ensimmäinen 5 km meni aika tasan 17 minuuttiin. 2.20 alitusta pohtien 25 sekuntia liian hitaasti. Ensimmäisellä juoma-asemalla en bongannut omaa juomapulloani eli kilpailu oli startannut varsin lupaavasti. Myöhemmin kuulin että Carita oli napannut tuon pullon itselleen (oltiin ennen starttia käyty läpi jos näkyy meikäläisen pulloja pöydällä niin ottaa niistä itselle lisävirtaa).

Kympin lähestyessä tuulenvire alkoi kasvaa ja yksinjuoksu alkoi kyrsiä hyvän jänisporukan painellessa 15 sekuntia edellä. Päätin pienellä riskilläkin imeä tuon jengin kiinni. Ajoin tuon eron kiinni 12 kilometriin mennessä. Ryhmään päästyäni pystyin jälleen huilailla ja ero omatoimiseen etenemiseen oli massiivinen. Vauhdinnosto kympin jälkeen johti siihen että 5 km välillä 10-15 km oli 16.06 (48 sekuntia kovempi kuin sama väli edellisvuoden ennätysjuoksussa) ja yhtäkkiä oltiinkin heittämällä alle 2.20 vauhdissa. Juoksu kulki silti hallitusti ja pullotkin alkoivat löytyä pöydiltä. Tosin yhdellä asemalla käteen jäi vain pelkkä tukikeppi ja toisella asemalla satuin pudottamaan pullon. Mutta pieni säätäminen piti virkeänä ja varageelit tulivat käyttöön.

Puolimatka lähestyi ja meni ohi. 1:09:41. Naureskelin mielessäni että tahti oli minuutin kovempi kuin Tallinnassa puolimaratonin loppuaika vain kaksi viikkoa aiemmin. Kunnonajoitus oli kai siis onnistunut. Jänikset tekivät hyvää duunia ja edellä ajanut auto näytti väliaikojen lisäksi edellisen tonnin ajan sekä ennustetun loppuajan jos meno säilyisi tämmöisenä. 30 km paalu lähestyi ja juoksu tuntui siltä ettei homma olisi käynnistynytkään vielä. Edeltä alkoi tulla selkiä vastaan mutta hieman huolestuneena aloin huomata jänisten vauhtien tippuvan muutamia sekunteja. Itsellä oli menohaluja joten pohdin seuraavan siirron tekemistä.

30 km kohtaan tulin noin 1,5 minuuttia kovempaa kuin Valenciassa. Edelleen hyvässä vauhdissa noin 2.19 loppuaikaan. Jossain 30 kilometrin jälkeen päätin jättää naiset ja jänisauton. Kudammilla puhalsi hyvä tuuli mutta ajattelin että nyt on puskettava jotta tahti säilyy maaliin. Muutama muu äijä ryhmästä lähti peesiin mutta kaikki halusivat vain matkustaa leveitten hartioitteni takana. Lisäsin vauhtia entisestään ja 35 km kohdalla painelin jo yksin. Naiset olivat jääneet noin 10 sekuntia. 36 km kohdalla olisi kaivannut energiaa kun ensimmäiset pienet krampit ilmaantuivat oikeaan pohkeeseen, mutta satuin ottamaan vahingossa väärän pullon. Oli kuitenkin huikkaa otettava ja pullossa taisi olla maun perusteella Jaskan hönttöä, mutta tässä vaiheessa ei voi alkaa ronkeliksi. Jos joku miettii sähellystä pullojen kanssa, niin kaikki normijuoksijoiden omat pullot oli survottu juoma-asemille ahtaaseen sumppuun pienelle pöydälle josta vauhdissa oman nappaaminen oli aikamoinen taitolaji. No, onneksi Berliinissä ei järjestäjien juoma-asemat lopu.

37 kilometrin kohdalla mieli alkoi tehdä kompromisseja. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta yhtäkkiä pää alkoikin laskea kuinka paljon saa hyytyä että vielä ehtii alle 2.20 ja mikä pahinta jossain vaiheessa tuli mieleen vauhdin himmailu ja ”vain” ennätykseen tyytyminen vaikka 2.20 ylittyisikin. Edellislauantain Oslon kympiltä oppineena en onneksi kuunnellut tällä kertaa ja yritin pitää tikityksen samana. 40 km ja taulussa 2:12:18. 7 minuuttia ja 42 sekuntia vielä aikaa könytä loppupätkä. Muitakin ukkoja kamppaili samojen tuntemuksien kanssa pienin välimatkoin joten ei tarvinnut vääntää yksin. Olin useamman kerran käynyt läpi skenaariota että joutuisin virittää kiriä Brandenburgin portilta jotta ehtisin tavoitteeseen. Portille saavuttua näin maalin ja kellon ja tajusin ettei tarvitsisi edes kiriä. Nautiskelin lopun, nostin kädet ilmaan ja karjaisin viimeisetkin pöhinät ulos. 2:19:36. Helposti. Heitin femmat muille haamurajan alittaneille ja lähdin Erdingerille normi-ihmisten osastolle kun muut kilpakumppanini siirtyivät eliittiteltan puolelle suoraan maaliviivalta.

Miltä alitus tuntui kisan jälkeen? Maimosen Jarno kyseli Facebookissa olinko saavuttanut Z:n määrittämän maratononnellisuuden. En usko. Maratontyytyväisyyden ilman muuta mutta onnellisuuden – en vielä. Olin ajatellut että 2.20 tuntuisi jotenkin juhlavalta ja että se tulisi tiukan valmistautumisen ja raaston jälkeen aivan totaalisella flowjuoksulla. Mutta se alittuikin helposti ja rutiinijuoksulla eikä aiheuttanut edes maaliviivalla isompia pöhinöitä ja tunteenpurkautumisia. Ja se loppuen lopuksi siinä onkin hienointa. Uskon että parantamisen varaa jäi monella osa-alueella, mutta vihdoin 30 vuoden juoksemisen jälkeen omissa jaloissa on tunne että ehkä tässä vähitellen alkaa olla valmis kilpailemaan myös isojen poikien kanssa. Hitaasti hyvä tulee. Nyt kasaillaan paketti jälleen kuntoon ja aloitetaan treeni kohti maratononnellisuutta.

Mitä tapahtui sitten Erdingerin jälkeen? Menin tsekkaamaan Caritan väliajat ja bongaamaan hänen loppukirin alkua Brandenburgin portille. Tavoitteena ollut 3.30 meni helposti alle ja juoksu näytti mallikkaalta vielä 42 kilometrin kohdalla. Tavoitteellinen ja harkittu parin kuukauden projekti tuli onnistuneeseen finaaliin. Kohtalaisen jees päivä.

Dataa Movescountista.

12.11.2012admin Ei kommentteja

Zürich 2014 -projekti käyntiin

Viime viikolla päätin aloittaa Zürich 2014 -projektin. Tähtäin on nyt siis asetettuna parin vuoden päähän EM-kilpailuihin. SM-maratonin jälkipöhinöissä päätin että ensi syksynä maratonia juostaan hieman isommissa ja nopeammissa ympyröissä eli todennäköisesti Frankfurtissa. Siellä pitäisi pystyä 2.20:n rajaa kutitella jos edes meinaa haaveilla EM-startista.

Strategia projektin onnistumiseen on selvä: treeniä lisää.

Treenin päätinkin aloittaa saman tien viime viikolla ja latasin taululle ennätykselliset 207 kilometriä. Aiempi ennätys oli viime vuoden joulukuun 205 km. Toisin kuin viime vuonna, tämän kertainen kilometrien mättäminen ei tuntunut oikeastaan missään. Ei tullut heikkoja hetkiä, ei väsähtämistä missään vaiheessa viikkoa ja jalat olivat vielä sunnuntainakin freesit. Nyt sitten loppukuu herkistellään, yritetään pitää yllä kevyttä marrasputkea (min. 25 min juoksua/päivä) ja isketään uudestaan määrien kimppuun joulukuun ensimmäisellä viikolla. Joulukuun 16. päivä suunta Teneriffalle pariksi viikoksi ja sieltä turistihelvetti Maspalomasiin pariksi jatkoviikoksi ja 20. tammikuuta Gran Canarian puolimaraton pitäisikin irrota sitten inhimillisiin lukemiin. Tällä kertaa mennään myös ilman Saavalaista, joten jalatkin todennäköisesti kestävät. Playa del Inglesin Iskelmä Baarin nettisivua selaillessa huomasin pettymyksekseni että missaamme Frederikin tänäkin vuonna ja Nykäsen Matti on juuri poistunut saarelta sinne saapuessamme…

Viikon treenit:

Ma 5.11. (32km): ap: PK- 20 km ip: PK- 12km

Ti 6.11. (26km): ap: Pk- 6km ip: Pk-kevyt 20 km

Ke 7.11. (32km): ap: VR + VK-kevyt 10km (avg 3.48/km) + VR ip: VR+ VK- 5km (avg 3.36/km) + VR

To 8.11. (28km): ap: PK-kevyt 10 km ip: PK-kevyt 18 km

Pe 9.11. (30km): ap: PK-20 km ip: PK-10km

La 10.11. (20km): VR + 10x 500m mäkeä (Pirkkola) + VR

Su 11.11. (39km): ap: PK-kevyt 32km ip: PK-kevyt 7 km

Yhteensä: 207 km

Mutta ennen Kanarian jortsuiluja syy pienimuotoiseen herkistelyyn keskellä vuoden parhaita treenisäitäkin on olemassa. Legendaarinen Chiba Ekiden eli maajoukkueiden välinen maratonviesti juostaan Tokion kainalossa Chibassa 23. marraskuuta. Valinta edustuspaitaan kutsui vahvoilla syksyn näytöillä ja tämän viikon aikana kaivetaankin esille sopiva herkkyystila ennen Japaniin lähtöä. Suomen maajoukkue (Järvenpää-Harjamäki-Utriainen-Nummela-Nummela-Tyni-Miettinen-Kangas) tulee olemaan kovassa puristuksissa, kun vilkuilee muiden maajoukkeiden rostereita. Olympiamitalisteista paikalla ravaavat ainakin USA:n väreissä Galen Rupp sekä Kenialla Priscah Jeptoo ja Thomas Longosiwa. Japani on tietenkin aina vahva, ja fanaattisen maratonnälkäisen kotiyleisön edessä varmasti mestaruuskannu himoittaisi. Kaiken kaikkiaan loistoreissu varmasti tulossa ja kunnon sushia onkin ollut ikävä. Japanilaisesta juoksukulttuurista ja Chiba Ekidenin ennakoista kiinnostuneiden kannattaakin laittaa seurantaan japanilaisen juoksemisen äänitorvi Japan Running News.

Kaivoin jälkiruuaksi esille myös valokuvan Simo Wannaksen perhealbumista heidän taannoisesta Chiban reissusta:

22.10.2012admin 13 kommenttia

Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.

Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.

Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea ”negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…

Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.

Vantaan Maraton 2012 — 50 metriä juostu ja Wille ”Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.

Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä ”Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.

Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: ”Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.

Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.

31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. ”Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: ”50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean ”600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.

Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.

Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.

Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!

15.5.2012admin Ei kommentteja

SM-maastot, Pudasjärvi

SM-maastot juostu, Lappi nähty ja muutama porokin bongattu. On taas aika puida hieman kisojen antia.

Kisaan valmistautumisen hoidin reteään tyyliin hillumalla mahdollisimman myöhään paikallisessa Revontuli Diskossa. Ennen kuin aletaan höyrytä isompia lööppejä niin kyseessähän oli kilpailukeskuksessa sijaitseva ”kylmäpukuhuone”. Lämminkin pukuhuonekin jossain kuulemma sijaitsi, mutta Revontuli Disko ajoi tällä kertaa asiansa erinomaisesti. Tosin Diskon ulkopuolella höyrysi semmoiset notskit että vielä kilpailussakin savun maku maistui suussa ja jokaisen mäen päällä kuulin Timo Jutilan kannustavat sanat: ”Nyt rillataan!”.

Vaikka Juti kuinka kannusti, niin rillausasteelle en koskaan kilpailussa päässyt. Ylämäet etenin kuin vanha lehmä ja etureidet huusivat hunajata, alamäistäkin kulki ainoastaan ensimmäisen kierroksen päätösalamäki jolloin pyyhkäisin Hapon ja muiden ohi elämäni tunnoissa. Myös arktinen viima vei viimeisen potkun ressuista ja koskaan vaihteita en päässyt vaihtamaan kolmosesta ylöspäin. Yhdeksäs sija tasaisessa kilpailussa kuitenkin täytti minimitavoitteen eli kymppisakkiin mahtumisen. Kunto on siis hyvällä mallilla kunhan vain saa koneen käyntiin, ja vertailuna aikaisempiin vuosiin näyttää todella hyvältä. Yleensä jenkkikausi on puristanut viimeisetkin mehut pois jo tässä vaiheessa kautta ja kesäkuu on pitänyt käyttää palautumiseen. Nyt on tarkoitus iskeä pöytään jo kunnon treenejä ja tuloksia jo kesäkuun puolella jotta Kalevan Kisoissa elokuussa oltaisiin mahdollisimman hyvässä iskussa. Kesän päämatkavalinnat ovat vielä täysin auki ja tarkoitus onkin pitää laajaa skaalaa ohjelmassa.

Varmasti jokaisella on oma mielipide siitä, pitäisikö tämmöiseen paikkaan kuin Pudasjärvi SM-tason kilpailujen järjestämistä antaa. Reitti oli aivan erinomainen, joten siitä pisteet! Itse sytyn taistelemaan hyvästä tunnelmasta ja fanaattisesta yleisöstä. Yleisöähän ei enää viimeisissä lajeissa paikalla ollut ketään ja nopean tulosliuskaan vilkaisun mukaan kisojen tuominen Pudasjärvelle ei myöskään aktivoinut paikallisia juoksijoita tai junioreita osallistumaan kilpailuihin yhtään sen tehokkaammin kuin muuallakaan päin Suomea järjestetyt kisat. Vai onko juoksutoiminta alueella muuten vain täysin kuolemassa sukupuuttoon?

Onneksi seudulle on viime aikoina elvytetty viriili Pohjolan Juoksijat kestäyysjuoksutalli, joka toivottavasti saa alueen juoksuun uutta nostetta. PoJun keulakuvan Janne Ukonmaanahon kanssa kävinkin turistikierroksella uusitulla Raadin mondolla sekä paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa Beijingissä. Beijingin ruokalistalta löytyi muuten myös hyvin normaalia oululaiskiinalaista evästä eli poroa osterikastikkeessa ja bambulla höystettynä. Poro jäi tällä kertaa vielä tokkaansa, mutta ensi kerralla kun Ouluun eksyn niin tuon peruskantonilaisen herkun käyn kyllä vetäisemässä.

Ylelle myös tällä kertaa pisteet siitä, että television selostuskopissa oli Jarmo Lehtisen myötä ehtaa ammattitaitoa kun taas Helsingin Sanomien panostamattomuus kilpailuiden annin puimiseen maanantaina ei sen sijaan ollut mikään yllätys. Kaksi kuukautta kotoisien EM-kisojen alkuun eikä pienintäkään kommenttia tai tulosliuskaa juoksijoiden nykykunnosta…

No meno kuitenkin jatkuu Hesareista huolimatta ja olin jo varautunut siihen, että ensi viikonloppuna juoksennellaan opiskelijoiden SELL Gamesien merkeissä 800m, 1500m ja 5000m. Ilokseni kuitenkin Posti-Pate toi mieluisan kutsun pukemaan sinivalkoista Karhun nuttua niskaan ja ravaamaan 10 000 metrin Pohjolan herruudesta Kööpenhaminaan lauantaina. Olisin hyvät kertoimet voinut luvata tippauksille vuosi sitten jos joku viisas mies olisi veikannut, että maajoukkueurani korkataan 3000m esteiden ja 10 000m merkeissä. Edellisen kerran ratakymppi on paineltu syksyllä 2006 ja sekin ainoastaan tekosyynä saada lomaa intistä Suomi-Portugali -futismatsiin. Saavuin starttipaikalle viisi minuuttia myöhässä, mutta onneksi juoksijarivistö kiltisti odotteli Eläintarhan kaariviivalla vaihtaessani lennosta tetsauspuvut juoksutamineisiin.

Kerran olen juossut kymppiä radalla vähänkään totisella mielellä 2005 Helsy GP:ssä ja tuolta on myös ennätykseni 32.33. Tällöin tulosliuska näytti seuraavalta:

Obed Kipkurui                       SjunIF          31.03,74
Jarkko Hamberg                   SjunIF          31.08,65
Magnus Hellström                 SjunIF          31.48,20
Pekka Rantakari                   HKV            32.06,59
Aki Nummela                         HKV            32.33,04

Tavoitteita Kööpenhaminaan en osaa hirveämmin laittaa. Puolen tunnin haamuraja tietenkin aina haaveissa kutittelee ja sitä olisi mukava Köpiksen illassa lähennellä. Pääasia on kuitenkin hyvä kilpailu ja ensipuraisu tulevaisuuden kympeille. Kympin jälkeen edessä on pari mielenkiintoista haastetta lisää kun vesijuoksukausi korkataan kahden kilpailun voimin Espoossa 3.6. ja Ranskassa Passage du Goisissa 10. kesäkuuta. Näistä lisää myöhemmin.

12.5.2012admin Ei kommentteja

SM-maastofiilistelyä

Raasto.com raportoi jo loistokkaasti huomenna juostavien Pudasjärven SM-maastojen ennakkoasetelmista, joten mitään ennakkoanalyysiä en ala tässä ladella.

Edellisen kerran Pudasjärvellä paineltiin SM-maastojen merkeissä vuonna 1994. Tuolloin ei vielä meikäläistä lähtölistalta löytynyt vaan keskityin maastokauden huipentumana kisaamaan 9-vuotiaiden poikien piirinmestaruuksista Siltamäessä. Tuolloin kilometrin matkalta kotiintuomisena oli karkean makuinen hopeamitali sekunnin Virtasen Tapanin perässä. Tämän vuoden 50 kilometrin hiihdon SM-hopeamitalisti Niklas Colliander juoksi harhaan viimeisessä mutkassa kovassa loppukirikamppailussamme ja mokasi omat mestaruushaaveensa ja lähti kotimatkalle vieläkin karkeamman makuinen pronssiläpyskä taskussa.

SM-maastot ovat olleet useana vuonna hyvin hankala kilpailu itselleni. Noin kymmenen starttia takana ja onnistumisia on tullut vain pari kertaa: M19-sarjan mestaruuteen päättynyt pesissyöksy vuonna 2004 ja vuoden 2007 neljäs sija 22-vuotiaiden äijien sarjassa. Nuo 2007 maastot ovat myös edellinen esiintymiseni näissä kekkereissä joten mielenkiinnolla taas huomista kisaa tässä odotellaan.

Tavoitteet ovatkin hyvin maltilliset, mutta vaihtelun vuoksi on mukava käydä yksi maastostarttikin vetäisemässä ja maaseutumatkailuhan on aina muutenkin varsin mukavaa. Toivottavasti paikan päälle vaivautuu kilpailua seuraamaan jäämään edes kourallinen kestävyysjuoksufaneja kun kilpailut päättävä miesten neljä kilometriä starttaa. Kaikkihan ovat jo Lewis Korirille tarjonneet etukäteen kaikki mahdolliset mestaruudet, mutta henkilökohtainen tippaukseni on, että miesten lyhyen matkan mestarina juhlitaan tänä vuonna Jarkko Järvenpäätä, tuoreinta Helsingin EM-kisojen B-rajan alittajaa.

Muulle Suomelle tiedoksi, että Yle näyttää maastotanssahtelut huomenna klo 16.30 heti Streettanssin SM:ien jälkeen. Sitä ennen voi alla olevasta videosta kuitenkin fiilistellä vuoden 1994 miesten neljän kilometrin matkan huippuhetkiä. Suosittelen tsekkaamaan myös muut videot kisoista. Jos ei juoksu kiinnosta niin ihan vaan asumuodin takia kiinnostavaa katsottavaa.[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=RLsM9dzR0Uc&feature=plcp]

25.11.2011admin Ei kommentteja

Kalkkia, Kellotusta ja Kalkkunaa

Torstaina järjestettiin Runner’s High:n Kalkkunaravi (Turkey Trot) Pirkkolassa. Tällä kertaa ei itse tarvinnut vetäistä lenkkareita jalkaan, vaan hikoiltua tuli järjestäjän toimessa. Vaikka kokemusta on juoksijana useammista sadoista starteista parinkymmenen vuoden ajalta, järjestäjän hommat ovat kohtalaisen uusi aluevaltaus. 46 juoksijaa yhdessä startissa voi kuulostaa vähäiseltä, mutta kun päälle lyödään marraskuinen pimeys, kohmeat sormet ja epäonnistumisen pelko saa se kokeneemmankin kellosormen tutisemaan. Lisäksi matkan lyhyys loi myös muutamia meheviä kiriporukoita ja 11.30-12.30 välille mahtuikin reilut puolet osallistujista. Mikään ei kuitenkaan kyrsi juoksijaa, ja toivottavasti myös järjestäjiäkään, enempää kuin se jos jollekin juoksijalle ei aikaa saada, joten paineet kellotuksessa ovat kovat. Paineet ja kasvaneet osallistujamäärät ovat tuoneet myös viime vuosina Suomen juoksumarkkinoille ajanottoon erikoistuneita yrityksiä, jotka tätä painetta ottavat järjestäjiltä pois. Tosin Runner’s High:n Talvijuoksusarja tulee toistaiseksi pysymään erossa näistä hienouksista ja jatkossakin mennään vanhojen hyvien aikojen malliin vapisevin sormin sekkarit ja hirttosilmukat kaulassa. Tällä kertaa käytimme jo osittain uutta teknologiaa Tuomo Salosen (blogi: espoonborza.blogspot.com) nauhoittaessa iPhoneensa juoksijoiden maalintulonumerojärjestystä ja muuta painokelvotonta materiaalia joten nauhoja emme voi kuitenkaan julkaista.

Lisäksi eilinen oli erittäin tärkeä opetus, että kaikkeen juoksutapahtumajärjestämiseenkin on laadittava kunnon riskianalyysit mitään huomioitta jättämättä. Kuka olisi voinut aavistaa että kalkkikone hyytyy 1500 metrin kohdalla, kun puolet matkasta on vielä kalkitsematta? (Välihuomio: Olin tuolloin muuten vielä hyvässä 20 minuutin kierrosvauhdissa ja pahimmat ylämäet jo takana… ) Eilen tuo koneenhyytyminen ei haitannut niin pahasti, täytyi sikariportaankin vain liata kädet kerrankin ja levittää kalkkia käsipelillä epämääräisiin kasoihin. Vaikka maalissa näytinkin enemmän meksikolaiselta kokaiinikartellin pomolta, niin kierroksen ehdin helposti vetämään kuitenkin ennen Kalkkunaravin lähtöä. Mutta mitä jos matka olisikin ollut 10km tai puolikas, aikaa starttiin 40 minuuttia ja merkkaus vain kalkkikoneen varassa? Siinä olisi alkanut Nummelan pojalla puntti tutista aavistuksen enemmän…

Mutta kaikesta huolimatta kaikki sujui loppuen lopuksi erinomaisesti, kukaan ei eksynyt tai jäänyt ilman loppuaikaa tai urheilujuomia ja Virtasen metsästämä arvontakalkkunakin löysi perille Keskuspuiston halki Sanna Kullbergin pakastimeen. Jälleen kerran arvostus kaikkia juoksutapahtumien järjestäjiä ja toimitsijoita kohtaan kasvoi selvästi. Ei ole todellakaan mitään helppoa hommaa, mutta päivän päätteeksi se on myös erittäin palkitsevaa katsella maaliin tulleita kaikkensa antaneita juoksijoita ja huomata että on itse ollut osatekijänä mukana tuossa fiiliksessä. Kaikki tämä on loistavaa oppia tulevaisuutta ja mahdollisesti isompien juoksutapahtumien organisointia varten. Koska lähtökohta järjestämisessähän pitää olla se, että olkoon tapahtuma sitten 46 juoksijan Kalkkunaravi tai 6000 juoksijan Midnight Run, kaikki pitää tehdä juoksijoiden ehdolla ja jos juoksija on pettynyt kotiin raahautuessaan niin se johtuu ainoastaan siitä että itse kilpailussa ei jalka ole odotettuun tahtiin liikkunut.

Eilen illalla olo oli yhtä palkitseva kuin jos olisin itse ollut viivalla ravaamassa, vaikka en koko päivänä metriäkään juoksuaskelta ilman kalkkikonetta ottanut.

-Aki