Maraton on parasta: SM-maraton 2021

Paluu blogin ääreen kiireisien ja erikoisten vuosien jälkeen ei olisi voinut tapahtua mukavammin kuin tuoretta maratonin Suomen mestaruutta mutustellen. Edellisen kerran on saatu paperille rustailtua kokemuksista vuoden 2018 Valencian ennätysmaratonin jälkeen. Sen jälkeen on maailma ja elämä ehtinyt muuttua enemmän kuin koskaan aiemmin oman eliniän aikana. Neljä kuukautta ennen Valencian maratonia syntyneen Bean seuraksi syntyivät maaliskuun alussa 2020 kaksospojat Daniel ja Eric ja samaan aikaan maailmaa alkoi jyystämään koronapandemia. 1,5 vuotta ikäeroa ja täysin erilainen maailma.

Kaksosten maailmaan pääsemme varmasti sukeltamaan myöhemmin, mutta tämä paluu on pyhitetty maratonille. SM-maraton on itselle hyvin moniulotteinen kilpailu. Vaikka arvostus tapahtumaa kohtaan on aina huipussaan, niin sille harvemmin ehtii antamaan kilpailun arvolle oikeutettua valmistavaa kohtelua. Ei tälläkään kertaa. Olen juossut SM-maratonin jo kuusi kertaa, mutta ainoastaan debyyttimaratonillani vuonna 2012 se on ollut syksyn päätähtäin ja keskittyneisyys edes hieman sinne päin. Ongelma on yleensä ollut juoksun ajoittuminen hyvin lähelle ratakauden loppua ja olen nähnyt SM-maratonin funktion treenikaudella enemmän maratonkauden korkkaajana kohti loppuvuoden koitoksia. Tänäkin vuonna eroa Kalevan Kisoihin oli vain kolme viikkoa. Kaikki lyhyessä ajassa voitava on silti joka vuosi yleensä tullut tehtyä, ja välillä se on kantanut tilanteeseen nähden varsin hyvin.

Uhosin Runner’s High:n podcastissa vuodenvaihteessa yhtenä uuden vuoden lupauksistani että pyrin tähtäämään joka viikko sataan viikkokilometriin. Nuo satasen viikot ovat viime vuosina olleet aika harvinaista herkkua, joten ajattelin että tuossa olisi pieni porkkana hieman saada itseä ulkoilemaan ilman että kokonaisrasitus perhe ja työt huomioiden ei menisi överiksi. Tuo määrä tarkoittaa kuitenkin keskimäärin noin tunnin päivittäistä treenaamista. Se onkin pitänyt hyvän selkärangan treenaamiseen vaikkakin loppuvuodesta tuosta on päässyt hieman lipsumaan. Yhteismäärä yli 100 kilsan viikkoja on toistaiseksi 20/51. Talvi menikin mukavasti aina huhtikuun SM-puolimaratonille saakka ja vire tuntui olevan varsin hyvä. Sen jälkeen tuli Bean päiväkodista sen tason keuhköpöhö, joka yhdistettynä allergioihin eliminoi köpöttelyvauhtia kiskottuja SM-maastoja lukuunottamatta kaiken kovemman pidemmän juoksun toiminnan toukokuun alusta kesäkuun puoleenväliin saakka. Lyhyitä rytminvaihdoksia tuli otettua ja kiskaisin noin 15 vuoden tauon jälkeen yhden sarjan kuusikymppisiäkin piikkareilla. Herkkyys tuntuikin löytyvän varsin mukavasti ja päätinkin kesän mennä enemmän keskimatkjen ehdoilla.

Keuruun kesäkisoissa pääsin kauden korkkaamaan juhannuksena ja siitä sitten homma jatkui pitkästä aikaa Itä-Suomen kiertueelle Joensuuhun ja Lapinlahdelle. Kahdeksan päivän sisään tuli 800 metrillä (1:57.11), 1500 metrillä (3:52.94) että 3000 metrillä (8:28.62) kellotettua kovimmat ajat viiteen vuoteen. Tuntui aika herkulliselta juosta jälleen kovaa pitkästä aikaa. Tuntuma oli vielä aikojakin parempi eli pientä nälkää jäi hampaan koloon. Hetken aikaa mietin jopa 1500 metrille paluuta Kalevan Kisoihin, mutta päädyin tulevien maratonien takia ottamaan varman päälle ilman riskejä ja juosta vain 10 000 metriä (kelpo juoksu 31.05) Tampereella. Vanhalle gubelle mitä lyhyempi matka niin sitä isompi riski on aina siihen että pohje nappaa kiinni.

Kalevan Kisojen jälkeen alkoikin sitten fokus maratonkauteen. Kolme vuotta putkeen oli joku/jotkut lapsista olleet aina kotona ja syyskuun alusta oli suunnitteilla koko kolmikon vienti päiväkotiin kolmena päivänä viikossa. Olin myös budjetoinut että näin irtoaisi myös hieman omaa aikaa enemmän ja voisi paremmin keskittyä treeneihin ja töihin, ettei aina tarvitsisi hätäillä niiden kanssa. No, iloa kesti kokonaiset kaksi päivää jonka jälkeen perinteinen päiväkotiflunssakierre käynnistyi ja ensimmäiset kolme viikkoa syyskuusta livahtivat niin että joku kolmikosta tai koko tiimi oli ollut kotona potemassa nenän vuotoa, korvatulehdusta, kuumetta ja ties mitä. Onneksi kuitenkaan meihin vanhuksiin Caritan kanssa tällä kertaa eivät pöpöt tehonneet. Joku koronapoliisi sanoikin että täysin rokotettuna päiväkotiflunssatkin pysyvät poissa. Fakta tieto. Saa käyttää (tarkennettuna kokemuspohjaisena tutkimustietona toisen rokotteen vaikutus päiväkotiflunssien torjumisessa kestää neljä kuukautta.).

Olin suunnitellut Kalevan Kisojen ja Jyväskylän SM-maratonin välille kolme avaintreeniä. Ensimmäisenä oli neljä päivää 10 000 metrin jälkeen vetäisty perinteikäs 30 kilometrin kiihtyvä jossa nostaisin rytmiä viiden kilometrin välein. Juoksin sen normisuorallani Ilmala-Mäkkylä -välillä. Olin koko kesänä juossut vain yhden vähintään yhtä pitkän höntsäilyn kun hölkkäsin heinäkuussa Karhunkierrosta Juumalta Rukalle. Tiesin että voisi olla iskutuksen kanssa vaikeata, mutta sitä shokkiahan tässä on tilauksessa jos maratonia haluaisi 2,5 viikon päästä juosta. Vauhti lähti nousemaan aavistuksen liian aikaisin ja stoppi tuli noin 25 kilometrin kohdalla. Iskarit sulivat täysin ja energiatkin valahtivat aika pahasti. Kiihtyvästä tulikin viimeisen vitosen osalta hiipuva. Sillä hetkellä matka tuntui pitkältä mutta seuraavassa avaintreenissä viisi päivää myöhemmin olikin meno aivan erilaista.

Näin jälkikäteen voisin sanoa että tuntumaltaan seuraava treeni olikin yksi historian parhaita maratontreenejäni. Hieman reilu 30 km niin että ensimmäinen kymppi rentoa 3.50-4.00/km-tahtia, sitten 4 km + 3 km + 3 km + 4 km maratonrytmistä tai hieman kovempaa niin että palautuksena toistojen välissä kilometri neljän minuutin höntsää. Kaikki putkeen. Jalka nousi erittäin mallikkaasti ja lopussakin oli vielä freesi olo. Täysin vastakohta pari päivää aiemmin juostulle kolmellekympille. Tuon jälkeen tiesin että kunto on hyvä, mutta maraton on maraton ja 30 kilometrillä ja 42 kilometrillä on mahtipontinen ero.

Seuraavaa avaintreeniä ajattelin lauantaille viikkoa ennen maratonia. Monesti kympin kisa on toiminut hyvänä marajumin irrottajana ja tiesin että Tallinna voisi olla hyvä shotti jos siltä tuntuisi. Toinen olisi ollut riskillä parantaa vielä iskutusta ja ottaa yksi pitkä kova ohjelmaan. Päädyin kuitenkin Tallinnaan vuorokausi ennen kilpailua ja piipahdin päiväpaatilla edestakaisin. Ensimmäinen ulkomaan matka melkein kahteen vuoteen. Kutitteli Tallinkin Megastarilla samaan malliin kuin olisi ollut lähdössä reissulle maailman ympäri.

Juoksu sujui eksoottisuuden huumassa varsin mukavasti. Vaikkakin väli 2-4 km tuli juostua turhan kovaa ja jalat sulivat lopussa, niin loppuaika 31.17 ja kakkossija miellyttivät kuitenkin. Lopussa joutui myös irrottelemaan kirikamppailussa tiukasti kakkossijasta joten varmasti kisa ajoi asiansa.

Maratonviikko on aina mielenkiintoinen ja kaikenlaisia tuntemuksia tulee seurattua hyvinkin tarkasti. Alkuviikosta alkoi hieman tuntua siltä että pieni flunssan tynkä olisi ehkä tulossa päälle, mutta parin päivän hieman hönön olon jälkeen tuntemukset poistuivatkin ja torstaina olo oli jo hyvin normaali ja maratonkiima alkoi nousta kohti lauantain koitosta.

Kisa-aamuna olo oli yllättävän luottavainen ja vahva. Viimeinenkin kulma reitistä oli tullut tutuksi edellispäivän höntsäilyjen myötä ja kisastrategia ja juottopuoli oli hiottu kuntoon. Faktahan tosin on se että strategialla maratonilla voi pyyhkiä persettä jo yleensä alkuvaiheessa, mutta jos perusprinsiipit pitää mielessä ja ei päästä pienten vastoinkäymisten ja yllätysten päästä liian syvälle mielen sopukoihin, homma rullaa ihan kelvollisesti – kunhan vain kunto ja päivän vire onnistuneen suorituksen sallivat.

Olin päättänyt juosta omalla rytmillä välittämättä hirveästi muiden tekemisistä. Arvioin loppuaikaennusteeni välille 2:23-2:25, joten mietin että ensimmäinen puolimaraton voisi liikahtaa 1:11-1:11:30 ja mieluiten maltillisen tasavauhtisena eli alusta alkaen 3.23-3.25/km rytmillä. Viivalla oli itseni mukaan lukien neljä juoksijaa (Jaakko Nieminen, Björn Sandler ja Antti Ihamäki), joista kuka tahansa voisi tehdä mitä tahansa ja olisi hyvän päivän tullen valmis juoksemaan 2:20 tienoille.

Kolmikko avasikin juoksun varsin räväkästi Niemisen viedessä porukkaa. Jättäydyin noin 10 sekunnin päähän jo ensimmäisen kilometrin jälkeen ja isoimmillaan ero oli varmaan noin 15 sekuntia. En kuitenkaan kokenut tarvetta isommalle hätäilylle koska itselläkin ensimmäiset pari kilometriä meni kovempaa kuin suunnitelmissa oli. Juoksu kuitenkin tuntui helpolta ja noin seitsemän kilometrin nurkilla pitkähkössä alamäessä rullailin jannut kiinni. Ensimmäinen kierros (1/4-maraton) meni hyvinkin leppoisalla tuntemuksella 35.16 eli tasaisen vauhdin taulukolla noin 2:21 vauhtia.

Sandler teki pienen nykäisyn noin 13 kilometrin nurkilla. Tai ainakin siltä se tuntui. Itseä ei motivoinut tuossa vaiheessa vielä minkäänlainen vauhdinnosto ja samaa näytti miettivän Nieminenkin. Ihamäki nuoruuden voimalla lähti Sandlerin matkaan. Itse aloin herätellä konetta jokusen kilometrin myöhemmin kun jalka tuntui edelleen hyvältä ja ei tässä vaiheessa mielellään kärkipaikkoja päästäisi kuitenkaan liian kauaksi. Ero oli jälleen välissä päässyt arvioiden mukaan isoimmillaan noin reiluun 15 sekuntiin ja heräsi pieni déjà-vu ensimmäiseltä kierrokselta kun jahti oli jälleen päällä. Niemisellä ei vaikuttanut olevan ihan paras päivä tällä kertaa ja kohta olinkin yksin painelemassa kaksikkoa kiinni. Vauhti oli kuitenkin varsin hyvä edelleenkin kaikilla, joten missään määrin en vielä myöskään Jaakkoa ollut valmis poistamaan mestaruustaistosta. Vanhalla ketulla saattoi olla vielä kotikaukalossaan yllätyksiä takataskussa. Puolimaratonin väliaika oli 1:10:25 (kierros 35:09) ja vauhti oli hyvässä nosteessa.

Ajoin Sandlerin kiinni samoilla nurkilla kuin edelliskierroksella olin jäänyt matkasta pois. Ihamäellä oli höyry päällä ja hän oli ottanut pienen keulan. Antin ajoin kiinni muutama sata metriä myöhemmin noin 24-25 kilometrin kulmilla ja silloin alkoi varmasti molemmilla olla jo jonkinlainen sokka irti. Omat kilometrit lähestyivät tuolla hetkellä 3.10 km-vauhtia ja hieman alkoi jo puuskututtaa. Olin kuitenkin päättänyt että nyt mennään joko maaliin tai sitten totaaliseen seinään. Sen verran komea kisa oli käynnissä ja halusin olla siinä mukana.

Päätin jatkaa höyryämistä, mutta 26 kilometrin kohdalla nykäisi ensimmäiset pienet krampit pohkeisiin. Hyvin perinteisiä itselle siinä vaiheessa kun maratonilla alkaa vauhtia käynnistellä. Tuntemus muuten oli hyvä mutta tiesin myös että paljoa kovempaa ei uskalla tässä vaiheessa mennä jotta tilanteen saisi jotenkin ylläpidettyä.

Juoma-asemat ovat maratoneilla aina tietynlaisia kohokohtia. Ne rikkovat rytmiä ja homma rakentuu useasti ainakin jollain tasolla niiden ympärille. Välillä niitä voi käyttää myös iskun paikkoina jos onkin päättänyt skipata aseman ja kaveri alkaa puuhailla geelien ja pullojen kanssa. Harvoin juomapisteet menevät täysin niin kuin on ajatellut. Pulloja putoilee, pulloja puuttuu asemilta, juottajat antavat vääriä pulloja ja kukaan ei tunnu ymmärtävän juoksijan väsynyttä sanomaa juoksun aikana puhistujen lauseiden seasta. Kevään SM-puolimaratonilla myös rakentamani rautalankaviritys kiristyi sormen ympärille ja meni hetki ennen kuin sain koko pullon irrotettua sormesta. Usein myös juoma-asemat pääsevät rajusti tunteiden syvyyksiin ja huuto, kiroilu ja puhina on normaalia. Väärässä kohdassa mokattu juoma-asema saattaa myös luhistaa henkisesti kun olet jonkun aikaa odottanut lisäenergiaa tai suun kostuketta ja tiputatkin pullon.

Ihamäki varoitteli ennen 28 kilometrin juoma-asemaa huutavansa kohta. Ihan en täysin ymmärtänyt mitä pulloa oli tilauksessa ollut, mutta taisi olla väärät pullot tarttuneet mukaan matkaan tai jotain, mutta toisaalta oli hauska huomata ettei itse ole ainoa joka käyttää viimeisiä ruhossa olevia energioita reitillä ja juoma-asemalla meuhkaamiseen. Pitäähän sitä tunnetta ja intohimoa olla mukana, muuten on näihin kisoihin turha lähteä mukaan.

Kolmas kierros lähestyi loppua ja 30 kilometrin merkin kohdalla vilkaisin pitkästä aikaa kelloa ja huomasin vauhdin kiihtyneen yllättävän paljon. Pieni nousu ja alamäki ennen kierroksen loppua teki pienen eron Anttiin. Virallinen 3/4-maratonin väliaika oli 1:44:56 (kierros 34:31, 38 sekuntia toista kierrosta kovempi) ja tasaisen vauhdin taulukko näytti jo alle 2:20:n noteerausta maalissa.

En vilkuillut taakse, mutta tiesin että eroa alkoi hieman tulla. Mitään en muuten tiennyt mitä takana tapahtui ja se ei lopulta kiinnostanut. Tuntuma oli sen verran hyvä ja jo tässä vaiheessa yllättänyt vahvuudellaan että jos joku lopussa ohitse polkisi niin antaa mennä vaan – juoksu olisi täyttänyt jo kaikki villeimmätkin ajatukset. Krampit jatkuivat pieninä nykäisyinä ja hieman otin jalkaa pois kaasulta varmistaakseni turvallisen kotiutumisen kilpailusta tai ainakaan en enää yrittänyt väkinäisemmin puskea. Vaaran paikkoina tiesin kierroksen muutamat jyrkähköt ylämäet ja tiukat mutkat sekä kierroksella ohitettavat joiden liikkeitä yritin ennakoida mahdollisimman kaukaa. Homma jatkui koko kierroksen ajan varsin mukavasti ja mieli pysyi skarppina ja energiat hyvinä, koko kilpailun ainoa henkinen takapakki tapahtui onneksi vasta viimeisellä noin 39 kilometrin juoma-asemalla, kun tiputin pullon ja en myöskään saanut enää mukeja kiinni. Siinä alkoi elimistö huutaa selkeää tarvetta juomille, mutta onneksi matkaa maaliin oli enää noin 10 minuuttia. 41 kilometrin kohdalla vasta vilkaisin taakse ensimmäistä kertaa koko maratonin aikana. Siihen asti olin vetänyt kuin sumussa ja sitten lopussa vasta keskittyminen herpaantui ja sitä myöden myös tietenkin kisan hitaimmat kilometrit kun ymmärsi että kukaan ei poimi kiinni.

Taisi pari tippaakin tulla linssiin muutama sata metriä ennen maalia ja kun kuuli kuuluttajalegenda Kuoppa-ahon hekumoinnin maalialueella tiesi että tämä kisa tuli pelattua läpi varsin mukavasti. Maraton on parasta.

Yleisurheilu.fi

Tähän loppuun olisi ollut suunnitteilla kirjoittaa syksyn tulevista maratoneista ja niihin valmistavista tekemisistä, mutta niistä ei sitten lopulta hirveästi jäänytkään kirjoiteltavaa. No, muutama sana varmaan sitten tulevissa teksteissä seuraavan parin vuoden sisään.

Kolmen viikon maratonvalmistava ennen Jyväskylän SM-maratonia:

29.8. Kalevan Kisat 10 000 m (31.05, 7.)
2.9. ”Kiihtyvä 30 km” (0-5 km 3.44/km, 5-10 km 3.41/km, 10-15 km 3.31/km, 15-20 km 3.28/km, 20-25 km 3.23/km, 25-30 km 3.31/km)
4.9. 25 km (avg. 4.00/km)
7.9. 30 km putkeen (avg. 3.37/km) (10 km [3.51/km avg] + 4 km [3.19/km] + 1 km [4.01/km) + 3 km [3.18/km] + 1 km [3.56/km] + 3 km [3.09/km] + 1 km [4.00/km] + 4 km [3.15/km] + 3 km [3.59/km])
11.9. Tallinnan maratonin 10 km (31.17, 2.)
13.9. Kevyt 20 km (4.27/km)
15.9. 2 x 10 min/1 min (avg. 3.31 – 3.20)
18.9.2021 SM-maraton 2:20:36

Berliinin maraton ja #sub220before2020-projekti päätökseen

Berlin

Muutama vuosi sitten laitoin tavoitteeksi ”Sub 2.20 before 2020” eli maratonin ns. paskarajan/hölkkärajan (2.20) alle ennen vuotta 2020. Tietenkin mielen sopukoissa toivomus oli että jalka nousisi mahdollisesti myös rivakammin mutta muutaman vuoden tahkotessa 2.27:n loppuaikoja tuntui myös 2.20 olevan hurjan työn takana. Tuo ”hurja” työ tuottikin tulosta pari vuotta etuajassa sunnuntaina Berliinissä kun kello pysähtyi aikaan 2:19:36. Hurjinta siinä kaikessa oli se että se ei missään välissä ole vaatinut mitään hurjaa työtä. Se vain sattui menemään alle.

Olen juossut muutamia maratoneja aiemmin ja osa niistä on sisältänyt hienojakin sankaritarinoita ja fiilistelyä siitä kuinka on tultu raamit kaulassa kontaten maaliin. Näillekin on paikkansa, mutta fakta on että sillä tyylillä ei juosta rekordeja eikä aliteta tulosrajoja. Onneksi olen niistä juoksuista viimeisten neljän maratonin aikana oppinut pois. Minkäänlaista eeposta ei Berliinin juoksustakaan saa väkisin kasaan. Se oli tylsän hillitty suoritus joka erinomaisesta lopputuloksesta huolimatta tuntuu siltä että paljon jäi vielä varastoon. Samasta syystä en koskaan jaksanut Valencian maratonin viime syksyn ennätysjuoksusta kirjoitella mitään ja tuntemus osoittautui jälleen kerran oikeaksi.

PWT-Urheilumatkojen Simo sai heinäkuussa kylvettyä meikäläiselle ajatuksen Berliiniin lähdöstä. Omat maratonajatukset olivat vasta myöhemmässä syksyssä, mutta Berliinin vetäisy välipalana ja viime vuonna onnistuneen tuplamaratonin (syyskuu + marraskuu) toistaminen kuulosti ideana toteuttamisen arvoiselta. Vielä kun Carita innostui kanssa debyyttimaratonille lähdöstä niin tavoite oli asetettu ja kaukaisissa haaveissa luonnollisesti 2.20 alitus joka ensimmäisien treenien ja kesän kunnon perusteella tuntui kyllä toivottoman kaukaiselta. Itse asiassa sen alitus tuntui toivottomalta aina edellisviikkoon saakka, mutta Tallinnan kankeasti sujuneen puolimaratonin (1:10:39) jälkeen vaihdelaatikkoon löytyi jostain pari uutta pykälää ja viikkoa ennen juostu Oslon maratonin kymppi (30.57) oli fiilikseltään yksi juoksu-urani parhaista. Huippuaika suli mentaalipuolen pehmeyteen muutaman välikilometrin aikana, mutta jalkojen fiilis loi uskoa että kunto olikin jostain löytynyt oikealla hetkellä. Vielä kun maratonviikon rento 6 km ”maravauhtinen” sujui tuulihousuissa Haagaa pujotellen täyttä sexyrunningia alkoi #beatberlin42 tuntua realistiselta.

Suurien maratonien aikaan kaupunkien habitus muuttuu. Kansainvälistä lenkkarikansaa alkaa palloilla ympäriinsä. Eri kaupunkimarojen rotseja, reppuja ja näivettyneitä kisalätsiä näkyy siellä täällä. Ihmiset puhuvat toisilleen ja morjestelevat. Leppoisaa menoa. Kisoja edeltävät rutiinit ovat itsellä aika samanlaisia. Vapiano on kova sana, nukuttua tulee paljon ja koko ajan sekä vaimon ollessa mukana herkistävä shoppaus myös kuuluu kuvioon. Berliinin maratonin expossa ei hirveästi tarvinnut tosin rahaa tuhlata kun Saksa kehitysmaana on pankkikorttien käytössä kaukana viime vuosituhannella.

21768850_1452797074834972_7475592228686222438_o

Hotellilla oli maratoonareille aikaistettu aamupala ja heti klo 6.00 olin kärkkymässä pekonia oven takana kun omien juomien jättö oli tehtävä jo ennen klo 7.30 kisa-alueelle. Sen verran ajoissa olin liikkeellä että kaupunki nukkui vielä. Muutamat laitapuolen mestarit toivottivat onnea Savignyplatzin sillan alla. Juna lähtöön ja järjestäjien juomarekalle jättämään eväät. Perinteinen juomaralli oli tehty edellisiltana, pulloja oli jokaiselle pisteelle ja suunnitelma oli selvä: paria eri urheilujuomaa, vettä, geelejä ja jesaria risujen ympärille. Taskuun vielä b-suunnitelmana geelejä jos jostain syystä pulloja ei juoma-asemilla näy.

Jalat tuntuivat hyviltä ja ruho tuntui heräilevän mukavasti aamuun. Lähdin verryttelemään noin 50 minuuttia ennen starttia. Kevyttä höntsäilyä, muutama maravauhtinen rullailu, nesteytystä ja kevyttä venyttelyä. 15-20 minuuttia ennen menin kärkkymään hyvää paikkaa karsinaan joka avattiin käsipyöräilijöiden lähdettyä. Hieman turhan kauas jäin starttiviivasta, mutta pääsin hivuttaen ryysimään noin kymmenen metrin päähän lähtöviivasta. Eturivissä oli eliitti ja subeliitti. Alle 2.40:n menijät muodostivat sitten A-blokin, missä itsekin olin. Olin varannut lämmikkeeksi Arkansasin yliopiston vanhan lumppupaidan jolla sain heti kavereita lähtöviivalla Missourin St. Louisin Big River Running Companyn jannuista. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja starttia edeltävät minuutit etenivät mukavasti rupatellen. Vieressä joku ukko alkoi kusta muiden jalkoihin. Normishittiä.

Kävin läpi vielä kisastrategian kun lähtölaskenta alkoi. Ruuhkaa tulisi olemaan alussa jolloin maltti korostuisi entisestään ja lähtöviivalle ja ensimmäisten kilometrien aikana hukattavat sekunnit pitäisi tarvittaessa ajaa hiljalleen kiinni. 5…4…3…2…1 ja liikkeelle. Rusikoiden massaa edellä työntäen lähtöviivalle kesti kahdeksan sekuntia. Tämä pitäisi huomioida matkan edetessä ettei vahingossakaan satu käymään niin kulahtaneesti että esimerkiksi nettoajalla 2.20 alittuu, mutta virallinen bruttoaika jää hitaammalle puolelle. Pääsin etenemään suhteellisen inhimillisesti aivan lähtösuoran oikeaa reunaa ja vähitellen pystyin löytämään sopivan rytmin. Toiveissa olisi myös heti alusta alkaen sopivan juoksukaverin/ryhmän löytäminen ettei tarvitsisi yksin matkaa puskea. Siegessäulen tolpan ohitettua vasemman puolisella kaistalla näkyikin juuri tämmöinen ryhmä – naisten jänikset ja röykkiö juoksijoita keula-autoineen. Eroa tuohon porukkaan oli kilometrin kohdalla paremmista lähtöasemista johtuen noin 15 sekuntia. Se ero pitäisi siis imeä kiinni mieluiten mahdollisimman pian.

Keskityin kuitenkin omaan tahtiin säilyttäen tuntuman autoon. Ohituskaistalla piti olla jatkuvasti. Ensimmäinen 5 km meni aika tasan 17 minuuttiin. 2.20 alitusta pohtien 25 sekuntia liian hitaasti. Ensimmäisellä juoma-asemalla en bongannut omaa juomapulloani eli kilpailu oli startannut varsin lupaavasti. Myöhemmin kuulin että Carita oli napannut tuon pullon itselleen (oltiin ennen starttia käyty läpi jos näkyy meikäläisen pulloja pöydällä niin ottaa niistä itselle lisävirtaa).

Kympin lähestyessä tuulenvire alkoi kasvaa ja yksinjuoksu alkoi kyrsiä hyvän jänisporukan painellessa 15 sekuntia edellä. Päätin pienellä riskilläkin imeä tuon jengin kiinni. Ajoin tuon eron kiinni 12 kilometriin mennessä. Ryhmään päästyäni pystyin jälleen huilailla ja ero omatoimiseen etenemiseen oli massiivinen. Vauhdinnosto kympin jälkeen johti siihen että 5 km välillä 10-15 km oli 16.06 (48 sekuntia kovempi kuin sama väli edellisvuoden ennätysjuoksussa) ja yhtäkkiä oltiinkin heittämällä alle 2.20 vauhdissa. Juoksu kulki silti hallitusti ja pullotkin alkoivat löytyä pöydiltä. Tosin yhdellä asemalla käteen jäi vain pelkkä tukikeppi ja toisella asemalla satuin pudottamaan pullon. Mutta pieni säätäminen piti virkeänä ja varageelit tulivat käyttöön.

Puolimatka lähestyi ja meni ohi. 1:09:41. Naureskelin mielessäni että tahti oli minuutin kovempi kuin Tallinnassa puolimaratonin loppuaika vain kaksi viikkoa aiemmin. Kunnonajoitus oli kai siis onnistunut. Jänikset tekivät hyvää duunia ja edellä ajanut auto näytti väliaikojen lisäksi edellisen tonnin ajan sekä ennustetun loppuajan jos meno säilyisi tämmöisenä. 30 km paalu lähestyi ja juoksu tuntui siltä ettei homma olisi käynnistynytkään vielä. Edeltä alkoi tulla selkiä vastaan mutta hieman huolestuneena aloin huomata jänisten vauhtien tippuvan muutamia sekunteja. Itsellä oli menohaluja joten pohdin seuraavan siirron tekemistä.

30 km kohtaan tulin noin 1,5 minuuttia kovempaa kuin Valenciassa. Edelleen hyvässä vauhdissa noin 2.19 loppuaikaan. Jossain 30 kilometrin jälkeen päätin jättää naiset ja jänisauton. Kudammilla puhalsi hyvä tuuli mutta ajattelin että nyt on puskettava jotta tahti säilyy maaliin. Muutama muu äijä ryhmästä lähti peesiin mutta kaikki halusivat vain matkustaa leveitten hartioitteni takana. Lisäsin vauhtia entisestään ja 35 km kohdalla painelin jo yksin. Naiset olivat jääneet noin 10 sekuntia. 36 km kohdalla olisi kaivannut energiaa kun ensimmäiset pienet krampit ilmaantuivat oikeaan pohkeeseen, mutta satuin ottamaan vahingossa väärän pullon. Oli kuitenkin huikkaa otettava ja pullossa taisi olla maun perusteella Jaskan hönttöä, mutta tässä vaiheessa ei voi alkaa ronkeliksi. Jos joku miettii sähellystä pullojen kanssa, niin kaikki normijuoksijoiden omat pullot oli survottu juoma-asemille ahtaaseen sumppuun pienelle pöydälle josta vauhdissa oman nappaaminen oli aikamoinen taitolaji. No, onneksi Berliinissä ei järjestäjien juoma-asemat lopu.

37 kilometrin kohdalla mieli alkoi tehdä kompromisseja. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta yhtäkkiä pää alkoikin laskea kuinka paljon saa hyytyä että vielä ehtii alle 2.20 ja mikä pahinta jossain vaiheessa tuli mieleen vauhdin himmailu ja ”vain” ennätykseen tyytyminen vaikka 2.20 ylittyisikin. Edellislauantain Oslon kympiltä oppineena en onneksi kuunnellut tällä kertaa ja yritin pitää tikityksen samana. 40 km ja taulussa 2:12:18. 7 minuuttia ja 42 sekuntia vielä aikaa könytä loppupätkä. Muitakin ukkoja kamppaili samojen tuntemuksien kanssa pienin välimatkoin joten ei tarvinnut vääntää yksin. Olin useamman kerran käynyt läpi skenaariota että joutuisin virittää kiriä Brandenburgin portilta jotta ehtisin tavoitteeseen. Portille saavuttua näin maalin ja kellon ja tajusin ettei tarvitsisi edes kiriä. Nautiskelin lopun, nostin kädet ilmaan ja karjaisin viimeisetkin pöhinät ulos. 2:19:36. Helposti. Heitin femmat muille haamurajan alittaneille ja lähdin Erdingerille normi-ihmisten osastolle kun muut kilpakumppanini siirtyivät eliittiteltan puolelle suoraan maaliviivalta.

Miltä alitus tuntui kisan jälkeen? Maimosen Jarno kyseli Facebookissa olinko saavuttanut Z:n määrittämän maratononnellisuuden. En usko. Maratontyytyväisyyden ilman muuta mutta onnellisuuden – en vielä. Olin ajatellut että 2.20 tuntuisi jotenkin juhlavalta ja että se tulisi tiukan valmistautumisen ja raaston jälkeen aivan totaalisella flowjuoksulla. Mutta se alittuikin helposti ja rutiinijuoksulla eikä aiheuttanut edes maaliviivalla isompia pöhinöitä ja tunteenpurkautumisia. Ja se loppuen lopuksi siinä onkin hienointa. Uskon että parantamisen varaa jäi monella osa-alueella, mutta vihdoin 30 vuoden juoksemisen jälkeen omissa jaloissa on tunne että ehkä tässä vähitellen alkaa olla valmis kilpailemaan myös isojen poikien kanssa. Hitaasti hyvä tulee. Nyt kasaillaan paketti jälleen kuntoon ja aloitetaan treeni kohti maratononnellisuutta.

Mitä tapahtui sitten Erdingerin jälkeen? Menin tsekkaamaan Caritan väliajat ja bongaamaan hänen loppukirin alkua Brandenburgin portille. Tavoitteena ollut 3.30 meni helposti alle ja juoksu näytti mallikkaalta vielä 42 kilometrin kohdalla. Tavoitteellinen ja harkittu parin kuukauden projekti tuli onnistuneeseen finaaliin. Kohtalaisen jees päivä.

Dataa Movescountista.

 

#ROADTOBERLIN

BMW_Berlin_Marathon_logo.svg

Alkukesän isommat työkiireet ovat alkaneet helpottaa ja tilalle on tullut kiire päästä jälleen siedettävään juoksukuntoon. Kalevan Kisat kutittelevat jo viikonloppuna, mutta siitäkin seuraavia tulevia haasteita on jo laitettu isolla kalenteriin.

PWT-urheilumatkojen kautta avautui mahdollisuus lähteä haistelemaan Berliinin maratontuulia ja ilman muuta piti tilaisuuteen tarttua. Vielä kun ”melkein #breaking2”-maratoonari Eliud Kipchoge varmisti osallistumisensa, tullaan Berliinissä näkemään hyvällä todennäköisyydellä myös uusi maailmanennätys eli isomman luokan spektaakkeli senkin myötä luvassa.

Ennen totisempaan maratreeniin siirtymistä pitää hoitaa vielä muutamat heinäkuiset ratastartit pois alta. Niitä on näillä näkymin jäljellä Kalevan Kisojen  5000 metriä sekä 3000 m esteet plus yksi 1500 metrin startti (koska #sub4-putki on saatava jatkumaan). Jos jokunen ratakisa ohjelmaan vielä eksyy niin se mennään puhtaasti Berliinin ehdoilla.

Niin paljon ylisanoja Berliinin maratonista on kuullut että pakkohan sinne on asettaa tavoitteeksi ennätyksen rikkominen ja miksei jopa 2.20 alitus. Jos 2.20 ei vielä syyskuun lopussa alitu, niin loppuvuodelle on suunnitelmissa mennä vielä toinen mara. Eli tarkoituksena noudattaa viime syksyltä hyväksi todettua kaavaa jolloin kohtalaisen kylmiltään tuli syyskuun lopussa vetäistyä Lahen SM-maraton 2:24:18 ja kaksi kuukautta myöhemmin Valenciassa nykyinen rekordi 2:21:31.

Lähtötilanne viime vuoteen verrattuna on varmaankin aika samanlainen. Äärivauhtien puolesta kunto on heikompi, mutta kestopuoli tuntuu olevan ehkä paremmalla mallilla. Ja koko ajan vauhti ja tuntuma tuntuvat paranevan, mutta aivan ei taida viime vuoden Kalevan Kisa -rytmiin jalat vielä vauhdeissa taida ehtiä. Kaivelinkin tulevaa treeniä pohtiessani esille viime vuoden Valencian maratonin valmistavan treenijakson ja aika heppoisella tekemisellä jalka nousi noinkin mukavasti marraskuun lopussa joten kiristämisen varaa treenissä onneksi on paljonkin! Kasasin tuohon avaintreenit. Välipäivinä otin joko lepoa, höntsäsin kevyttä pientä palauttavaa tai valmentelin.

Jos vielä sinua tämän syksyn loppuunmyyty Berliinin maraton kiinnostaa, PWT-Urheilumatkoilla on paikkoja jäljellä vielä muutamia. Eli jos haluat meikäläisen kanssa reissuun niin ilmoittautumista sisään ja mainitsemalla Runner’s High ilmoittautumisen yhteydessä, siitä heruu vielä 30 euron alennus!

#RHVAMOSVALENCIA-maratonkausi (3 kk) 30.8.-20.11.2016:

30.8. 1 km (2.59/km) + 2 km (3.00/km) + 3 km (3.00/km) + 2 km (2.58/km) + 1 km (2.49/km)
3.9. Ruotsi-ottelu 10 km 30:59 (3.06/km)

10.9. Tukholman 1/2-maraton 1:10:18 (3.20/km)
17.9. Pk-kevyt 42,2 km (5.00/km)
18.9. 3 x 5 km/3 min (3.29/km – 3.25/km – 3.16/km)
25.9. SM-maraton, 2:24:18 (3.25/km)
2.10. Pk-18 km (4.05/km) + VK-10 km (3.28/km)
5.10. 6 x 1000 m/ 2 min (2.59-2.59-2.58-2.58-2.58-2.55)
8.10. 3 x 5 km/3 min (3.18/km – 3.17/km – 3.12/km)
9.10. Kevyt 30 km (5.00/km)
12.10. Matolla: 2 x 3 km (3.19/km – 3.08/km)
16.10. Krakovan 1/2-maraton 1:08:32 (3.15/km)
18.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 45 min ja 23 km (nousua 1040 m) (sis. 2h 20 min jälkeen Zakopanen radalla juostu 9.45 3000 m)
19.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 35 min ja 21 km (nousua 1050 m)
23.10. VK-10 km (3.23/km) + 3 x 500 m reteään myötätuuleen (1.22-1.19-1.15)
26.10. Matolla: VK-8 km (3.16/km) + 4 x 1000 m/1,5 min (3.00-2.58-2.52-2.49)
30.10. Hirvihölkkäspecial VK-rento 14 km (3.43/km) + 10 min palauttelua + Hirvihölkkä (raskas reitti) 14,3 km 47.58 (3.21/km)
1.11. Pirkkolassa: VK-rento 2,9 km (3.46/km) + VK-2,9 km (3.28/km) + VK- 2 x 2 km (6.43-6.30)
5.11. Hallissa: 8 x 1600 m /2 min (4.59 -> 4.42 avg. 4.54 [3.04/km])
6.11. Kevyt 30 km
Miesflunssa (7.11.-10.11. juoksematta)
12.11. Hallissa: VK-tasavauhtinen 10 km 32.55 (3.17,5/km)
15.11. Valenciassa: Pk-25 km
16.11. Valenciassa: 2 x 2 km/3 min (6.30-6.26) + 3 x 1 km (VL-VL-kiihtyvä)/2 min (3.15-3.11-2.56)
20.11. Valencia maraton 2:21:31 (3.21/km)
-5km väliajat: 0-5 km 16:53 (3.23/km), 5-10 km 16:48 (3.22/km), 10-15 km 16:54 (3.23/km), puolimaraton: 1:10:44, 15-25 km 33:10 (3.19/km), 25-30 km 16:36 (3.19/km), 30-35 km 17:00 (3.24/km), 35-40 km 16.45 (3.21/km), 40-42,2 km 7:24 (3.21/km).

Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n
Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km ”maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3
Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004
36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh
Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle ”maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2
42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

”Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071
Nuottiviivasto juottoon.