Foulées du Goisin viime vuoden voittaja Anthony Guillard vertasi kilpailua edeltävän päivän sanomalehdessä kilpailun maalintuloa tunnelmaltaan Alpe d’Hueziin, Tour de Francen yhteen legendaarimista etapeista. Suuri yleisö muistaa Alpe d’Huezin suurten voittajien ja historiallisen etapin lukemattomien dramaattisten käänteiden kautta. Lance Armstrongin ja Jan Ullrichin taisto Tourin herruudesta vuonna 2001 ei hevillä unohdu kuten ei myöskään Marco Pantanin isku paria vuotta aiemmi. Mitä harvoin Eurosportilla ja urheiluruutujen koosteissa kuitenkin näytetään, ovat lukemattomien kirimiesten ja normimenijöiden selviämistaistelut minuutteja kärkimiesten perässä – tavoitteena ainoastaan vääntää väkisin maalin aikarajojen puitteissa ja selvitä hengissä seuraavalle etapille. Minun Foulées du Gois oli kaikessa lyhykäisyydessään juuri tätä.
Oma Ranskan ympäriajoni alkoi kevyillä mutta paljon istumista vaativilla peruspätkillä Pariisin Charles de Gaullen lentokentältä. Paikallinen VR kyyditsi keskustan Austerlitzin kautta Toursiin, missä minua odotteli Florian Theophile, Adams Statessa Alamosassa Coloradon Suden mailla opiskellut ranskalaisjuoksija. Floriania on myös kiittäminen siitä, että koskaan ylipäätänsä edes tähän helvetilliseen kilpailuun eksyin. Toursista matka jatkui muiden FreeRun72:n juoksijajannujen kanssa autokyydillä perusranskalaisen viiden tunnin myöhästelyn jälkeen Angersin kautta länsirannikolle Beauvoir-sur-Mer nimiselle paikkakunnalle.
Foulées du Gois on koko paikkakunnalle iso ylpeyden aihe ja kestitseminen ja hyysääminen olivatkin sitä luokkaa. Voi vain kuvitella sen menon, mikä kylässä on viime vuonna ollut Tour de Francen sieltä startatessa. Kisan avauspönötyksessä lauantaina meidät esiteltiin paikallistelevisiolle ja puolelle kylän väestöstä, jonka jälkeen alkoivat cocktailtarjoilut samppanjoineen, ostereineen ja kuorrutettuine rapuineen. Poskipusuja ja kättelyitä oli ohjelmassa riittämiin kaikille ilmaista shamppanjaa hamuamaan tulleille eläkeläisille kuten myös ehtaa small-talkia meikäläisen kolmen sanan ranskalla. Florian oli koko reissulla ainoa edes auttavasti englantia haastanut ihminen, mutta silti muutamilta eläkeläisiltä juttua tuli muutamassa minuutissa paljon enemmän kuin keskivertosuomalaiselta muutamassa kuukaudessa.
Kilpailupäivän aamu sarasti ja aamupalalla puhuttiin normaaleihin kilpailupäiviin liittyvistä rutiineista kuten sääennusteiden lupailevasta myrskytuulesta, aaltojen korkeudesta ja meren virtauksien suunnasta. Belgialainen moninkertainen voittaja Frederic de Smets oli käynyt kuulemma pelkästään tällä viikolla kuusi kertaa treenaamassa meressä juoksua. Siinä vaiheessa alkoi mieleeni hiippailla ajatus että olisikohan sittenkin pitänyt pari rundia Pirkkolan uimakuoppaa käydä itsekin vetämässä ympäri?
Katsojat ja muut paikalle tulleet lämmitettiin ensin kuivalla reitillä juostuilla 8km kilpailuilla. Junioritkin kävivät pyyhkimässä lyhyempää matkaa. Musiikki pauhasi ja ihmisiä oli valunut raitin täydeltä paikalle. Isolta valoscreeniltä pystyi kilpailua seurata maalipaikalla.
Kun esikisat oli saatu ravattua, alkoikin veden odottelu. Lähtöajaksi oli ilmoitettu 18.45, mutta kun virtauksista ei täysin varma voi olla niin plusmiinus 15 minuutin säteellä mentiin. ja noin klo 19 vettä alkoi kerääntyä juoksubaanalle riittävä määrä, joten oli aika lähteä.
Sanoin vierestä lähtevälle Andre Bucherin näköiselle kaverille sujuvalla ranskallani lycka till ja sitten kuin varkain lähtölaukausta odotellessani porukka lähti matkaan ilman mitään varoitusta. Jumituin jengin puoleen väliin huonosta startista johtuen, josta lähdin vähitellen nousemaan. Alku oli erinomaista baanaa. Vettä oli noin nilkkoihin asti ja juoksu tuntui sujuvan. Tuuli oli myötäisenä suoraan takana, ja vaikka virtaus oli kohtalaisen kovaa vasemmalta puolelta, homma tuntui sujuvan. Käyttämäni ONin kilpakengät tuntuivat toimivan loistavasti matalassa vedessä ja rullasivat kuin vesisukset ja välillä tuntui että jeesusmaisesti vedin jopa veden pinnan päällä osumatta lainkaan pohjaan.
Huomasin edellisvuoden voittajan Anthony Guillardin painavan edessäni numerolla yksi videoivissa aurinkolaseissaan ja iskin kantaan. Tiesin, että hän varmasti osaa kilpailun taktiikan ja ei tarvitse kuin seurata häntä ja hyvä tulee. Nousin jo kärkiporukkaan Guillardin peesissä ja olinkin hetkellisesti jo viiden joukossa parikymmentä metriä kärjen perässä, kunnes totuus iski rajusti. Reitti kääntyi hieman oikealle ja samalla tuulen suunta muuttui sivumyötäiseksi ja vedenpinta syveni. Hetkessä olin kadottanut mestarin selän ja huomasin että liikkuminen on melkein mahdotonta. Edessä menevä burundilainen joutui laittamaan kävelyksi ja onnistuinkin jonkinlaista kuopaisupolvennostojuoksua menemällä hänet ohittamaan. Myös marokkolaisesta polvenkorkuisesta ”maantiemies Mannisen” kokoisesta jantterista kuovin ohi. Tuon jälkeen porukkaa lappasikin ohi mennen tullen. Hönkäisin sieraimiini tujun shotin merivettä, mutta meno jatkui tukehtumatta.
Aallot kävivät korkeammiksi ja vedenpinta nousi jo napaan asti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun useamman minuutin käveltyäni (tai siltä se ainakin tuntui) ylipainoiset ja yli-ikäiset venäläiskilpailijat kelluivat ohitseni, tiesin että enää ei taisteltaisi sijoituksista vaan selviytymisestä. Vilkaisin eteenpäin toiveikkaasti ajatellen rannan jo lähestyvän, mutta vastarantaa ei näkynyt missään. ONitkin muuttuivat pohjarakenteensa vuoksi syvässä vedessä vesisuksista kuin ankkuriksi ja jalka ei noussut mitenkään niiden antaman vastuksen myötä. Yritin kiertää askelta sivusta ja kaikkialta muualta ja ajattelin ottaa kengät jo poiskin. Joku äijä käveli nauraen ohi, kirosin ja päätin että isken peesiin. Ei mitään mahdollisuuksia. Uin muutaman metrin viimeisenä korahduksena pysyä hänen mukana, mutta sekin tuossa aallokossa oli mahdotonta. Päätin keskeyttää, mutta mihin hel*ettiin sitä keskellä merta keskeyttäisi? Olo oli kuin Arto Paasilinnan kirjan Rietas Rukousmylly avausluvussa, missä päähenkilö seisoo keskellä Saaristomerta tietämättä mitä tehdä seuraavaksi.
Viereen ajoi kalastusalus täynnä valokuvaavia turisteja – vai liekö olleet Amnesty Internationalin jäseniä tarkkailemassa ihmisoikeusrikkomuksia. Aivan kun ei tarpeeksi aaltoja olisi ollut ilman senkin purkin tuottamia extralaineita. Toivottavasti saivat edes hyviä kuvia. Edellä menevän selkä näytti erkanevan ja näin hänen tipahtavan pari kertaa pois väylältä sujahtaen suoraan päätä myöden Atlantin tyrskyihin parin sekunnin ajaksi. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneena taakse, jos sittenkin vielä virittäisin kirin ja polskisin hänen 50 metrin etumatkansa kiinni. Mutta ei huolta, minulla oli omia murheita riittävästi kun irrotin nilkkaan takertunutta merilevää. Takana näkyi vielä tulevan muutama hahmo ja tiesin että viimeinen en kisassa olisi. Syke taapertaessa ei paljoa hakannut, harmi kun ei mittaria tullut mukaan.
National Geographykin oli tullut tekemään dokumenttia kilpailusta ja heidän kameramies oli loppusuoran alussa naureskelemassa. Vesi alkoi vihdoinkin vähentyä ja polvet tulivat taas esille. Nyt mielessä oli kunnon loppukirin virittely, kun kuiva maa alkoi lähestyä. Hirveä massa ihmisiä oli kerääntynyt loppusuoralle. Nilkoistani oli tunto lähtenyt kun sain ne kuivalle maalle, joten siihen meni sekin loppukiri. Rullailin maaliin ja heittelin ihmisille highfaiveja. Nauratti ja hävetti samanaikaisesti, mutta loppusuoralla oli hyvä fiilis. Selvisin hengissä. Minun Alpe d’Huez oli tässä, voin vain kuvitella kuinka monta kertaa kirimiesten sitä polkiessa tekee mieli heittää se pyörä rotkoon ja lähteä himaan, mutta se palkitsee kun pääsee Champs Elyseelle viimeistä etappia vetämään. Omakin Ranskan kierrokseni päättyi Champs Elyseelle ihan normaaliin juosten tehtyyn aamulenkkiin – jätin Seinessä juoksentelut vesijuoksun hallitseville.
Ai niin, aika reilun neljän kilometrin kilpailussa oli 26.42. Eroa suvereenille voittajalle Antoine de Wildelle kertyi tasan kymmenen minuuttia. Vertailun vuoksi kun edellisen kerran de Wilden kanssa kisasin 2004 junnujen EM-maastoissa niin eroa oli varmaankin noin 20 sekuntia 6 kilometrin matkalla. Taakse jäi viisi äijää, mm. 13.48 vitosen viime viikolla juossut burundilainen hävisi minullekin vielä viisi minuuttia.
Uskon, että Foulees de Gois oli itselle kertaelämys. Jos sinne vielä joku päivä eksyn niin edessä on raaka kilpailua edeltävä välineistön testaus sekä useampi rinki Pirkkolan Uimakuoppaa ympäri. Jos jotain hyvää tässä kisassa oli, niin tulevaisuudessa saa olosuhteet olla kilpailuissa kohtalaisen rajuja ennen kuin tämän voittaa. Taisin tosin sanoa tämän Missourissakin pari kertaa, mutta niin vain nekin olosuhteet selätettiin. Nyt unohdetaan vesijuoksut ja keskitytään oleelliseen ja ei muuta kuin täysi höyry ratakisoja kohti.
Tässä vielä muutamia otoksia Pinterestiin kerättyinä: http://pinterest.com/akinummela/foulees-du-gois/