Kolme kuukautta on taputeltu vuodesta 2015. Virallinen veteraanisoituminen lähestyy kovaa tahtia toukokuun lopussa kun kolmekymppisen leima nidotaan takaraivoon. Siitä eteenpäin meno tulee olemaan yhtä nousukiitoa ja vähitellen kasvavien ikähyvityksien laskua. Sitä ennen tosin on vielä muutama tiukka haaste edessä. Paljon on tullut koettua ja nähtyä alkuvuoden aikana ja huomattavasti rikkaampana jatketaan eteenpäin kohti uutta.
Cu Chi, Vietnam
Viime syksynä päätin muuttaa mentaliteettiäni enemmän maratonin suuntaan. Uusi ärsyke tässä vaiheessa juoksuja ei varmasti olisi pahitteeksi. Päätin myös välittömästi Frankfurtin maratonista toivuttuani ilmoittautua Rotterdamin maratonille ettei lipsumisia hallijuoksuihin ja muihin tulisi. Rotterdamiin on nyt aikaa viikko ja treenit on treenattu. Onkin hyvä hetki katsella hieman taakse tekemisiä.
Elche, Espanja
Varmasti olisi pitänyt juosta enemmän määrää, tehdä enemmän lihaskuntoa, lihashuoltoa ja venyttelyä. Näin varmasti aina. Yksi tavoitteista on ollut myös pysyä terveenä ja saada jatkuvaa treeniä koko kevään ajan. Se on onnistunut ja mitään isompia asioita en muuttaisi kuluneen vuoden tekemisissä. Tarkempia treenitoteutuksia voidaa tarkastella Rotterdamin jälkeen. Pienet mustat pilvet ovat leijuneet yllä hienoisten akillesvaivojen kanssa painiessa, mutta niiden myötä olen myös keskittynyt enemmän palautumiseen ja näin kaikki kovemmat treenit ja avainharjoitukset ovat onnistuneet. Olen sitten säästellyt välipäivien treenien kanssa tilanteen mukaan ja näin myös kokonaiskilometrimäärät ovat jääneet kohtalaisen alhaisiksi. Vaiva ei ole haitannut treenien toteutusta mitenkään, mutta en myöskään himoitse saavani akillesvaivoista pidempiaikaista riesaa.
Dubai, UAE
Matkustelua on tullut paljon: Espanjassa tammikuussa, Dubaissa 10 päivää tammikuun lopussa, kaksi viikkoa Suomessa ja kaksi kuukautta Singaporessa. Matkustelu on myös tuonut hyvää rytmitystä pakkokevennyksien muodossa ja maiseman vaihtelu itsellä myös ennaltaehkäisee tietynlaista leipääntymistä ja tuo uutta virkistystä uusien juoksupaikkojen muodossa. Runner’s High:n ja Helsinki Half Marathonin töitä on tullut tehtyä reippaasti hyvänä tasapainottavana kaikelle muulle. Itselle ei varmasti 100 % pelkkään treenaamiseen keskittyminen ilman muita virikkeitä ole paras vaihtoehto parhaisiin tuloksiin.
Marina Barrage, Singapore
Singaporen treenisäät myös kasvattivat entisestään oman elimistön kuuntelun oppimista – elintärkeä oppimisprosessi jos haluaa treenata mahdollisimman hyvin 30 asteen rajussa kosteudessa. Esimerkkinä Singaporen sääolosuhteiden rajuudesta kertoo isot nesteiden menetykset treenien yhteydessä. 3-4 kiloa saattoi helposti kadota yhden tiukemman treenin aikana. Parhaimmat lukemat neljä kiloa vaikka ennen punnitusta olin juonut 1,5 litraa treenin loppumisen jälkeen.
Hatta Pools, Oman
Paluu Suomeen tapahtui viime tiistaina. Aikaero on onneksi vain viisi tuntia ja lento (18 tuntia yhdellä välilaskulla) meni kivuttomasti. Mikään ei voita Turkish Airlinesin ruokatarjoiluja. Koneessa tuli vedettyä 7-8 tuntia unta, hyvin ruokaa, illalla kevyt core-coachaus ja saman tien oli Suomen rytmissä. Lennoista ja aikaeroista kestää kuitenkin toipua sen verran että päätin varmuuden vuoksi vasta lauantaina käydä hieman enemmän juoksemassa (20 km kevyttä) ja siirtelin tiukemman treenin sunnuntaille. Ajattelin että pitäisi myös hieman enemmän vedellä nyt kun herkistelyt tulivat jo hyvissä ajoin ennen maratonia.
Bigastro, Espanja
Tänään vetelin sitten viimeisen totisemman treenin: 15 km ”maratonvauhtia” (ainakin jonkun maratonvauhtia). Se meni leppoisasti 3.23/km keskitahtia. Muuten tasaista, pieni 500 m loppukiri. Singaporen jälkeen neljä astetta ja viima tuntuivat rajulta ja kohmetti mukavasti. Silti juoksu pysyi rentona ja helppona. Reitiksi olin myös valinnut oman suosikkimaratontreenisuoran rautatienvartta Ilmalasta Mäkkylään. Mitä tylsempi, raaempi ja askeettisempi sen parempi. Ja tuo pätkä täyttää kaikki toiveet. Sykkeet pienen tauon ja jetlagien jälkeen hieman koholla, mutta eiköhän tuosta treenistä tule hyvä buusti vielä tämän viikon aikana. Fiilis ainakin on nyt erinomainen ja Rotterdamin odotus voi tosissaan alkaa. Seitsemän päivää ja sunnuntaina 12.4. taas mennään. Tavoite on tasapainoinen suoritus ja askel taas kohti parempia aikoja ja kokemuksia.
Flagstaff, Torrevieja, Liikuntamylly, Pirkkolan hiekkakolmonen…paljon oli vaihtoehtoja missä sitä lopputalven viettäisi. Yksi asia on kuitenkin omalla kohdalla varma. Mitä enemmän on poissa Suomen talvesta sitä terveellisempää ja jos jotain keinoja talven välttämiseen löytyy on ne käytettävä.
Pari viikkoa sitten avautui Caritan työkomennuksen mukana mahdollisuus lähteä Singaporeen ja niinpä muut vaihtoehdot unohtuivat. Singapore – kestävyysjuoksijan paratiisi. Minimissään + 25 ja maksimissaan hieman reilua 30 astetta. Kosteaa on. Kyllä siinä läski tirisee, jos vain ulkoilemassa viitsii käydä. Seuraavat seitsemän viikkoa vietetään täällä.
Espanjan ja Dubain keikkojen jälkeinen kaksi viikkoa Suomessa sujui hyvin. Kaikki kolme treeniä onnistuivat erinomaisesti, kunto on kaikilla mittareilla samalla tasolla kuin parhaimpina helmikuun päivinä ja maratonista palautui nopeasti – myös henkisellä tasolla. Anne-Marin juoksun myötä myös oma motivaatio on noussut huippuunsa. Sen verran inspiroivaa oli seurata hänen juoksuaan ja yhden unelman saavuttamista lähietäisyydeltä.
”Traditional Finnish Folk music is typically influenced by Karelian traditional tunes and lyrics. Finland has produced an exceptional number of musicians and composers. This list includes the very best of those.” -Turkish Airlinesin esittely suomalaiselle musiikkivideokanavalle
Nyt ollaan sitten Singaporessa. Rotterdamin maraton odottaa kahden kuukauden päässä. Se on seuraava tavoite, tosin vain yksi välitavoite ja siitä ei isommin paineita jaksa ottaa. Vielä en ole edes lentoja ja hotelleja varaillut. Askel kerrallaan. Täällä olisi ajatuksissa juosta kaksi kilpailua. NorthEast Compressport Run puolimaraton 15.3. ja 2XU Compression Runin 10 km 29.3. Helmikuullekin olisin voinut jonkun startin ottaa, mutta totuttaudutaan ilmastoon ja treenataan.
Muutaman päivän oleskelun perusteella Singapore on yllättänyt juoksumahdollisuuksillaan. Eilen eksyin ahkeran guugletuksen seurauksena Green Corridor –baanalle. Green Corridor on muutama vuosi sitten käytöstä poistunut rautatien pohja, josta on sittemmin poistettu kiskot ja on nykyisin vain virkistyskäytössä. Alusta on polkua ja nurmikkoa. Suunnitelmissa oli juosta sitä noin 15 km, mutta alussa lähdin vahingossa väärään suuntaan ja lopulta päädyinkin juoksemaan koko reitin edestakaisin eli 27 kilometriä.
Aika tiukka setti pienissä jetlageissa, mutta varmasti totuttaa paremmin ilmanalaan kun heti rykäisi kunnon lenkin pohjille. Starttasin lenkille epäinhimillisen aikaisin ennen aamukahdeksaa, hikoilin kuin sika, lopussa alkoi hieman jo askel painaa ja viimeinen kymppi alkoi olla jo hieman tuskaista vaikka vauhti oli leppoissa höntsää (n. 4.30/km). No, tänään lämpötila ei sitten enää tuntunutkaan niin pahalta joten uskoisin että ensi viikon loputtua, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, alkaa lämpö tuntua jo kotoisalta ja vanhat nivelet tykkäävät.
Sunnuntain Almoradin katumaili kuuluu kilpailuihin joiden lopputuloksesta ei paljoa tuleville sukupolville jää kerrottavaa mutta kilpailusta itsestään riittää tarinaa vielä pidemmäksikin aikaa.
Almoradi sijaitsee parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Torreviejasta artisokkapuskien keskellä. Aikainen herätys johdatteli meidät hyvissä ajoin kisapaikalle veteraanisarjojen mailin startteihin.
Reitti kulki aivan Almoradin ytimessä. Maililla juostiin kolme kierrosta eli kolme kertaa samaa tienpätkää edestakaisin. Yksi suora noin 270 m, täyskäännös ja toiseen päätyyn. Startti ja maali olivat suoran keskellä joten tiukkaa actionia olisi luvassa.
Edellisviikonlopun Aspen puolimaratonista oli vielä hieman täysi olo ja aivan ei paras kisapumppi ollut päällä. Katumaili oli uusi tuttavuus ja ainoastaan melkein katumaililta kokemusta oli vuoden 2006 Heinolan Katujuoksujen tarkistusmitatulta 1337 metrin matkalta. Silti odotin mielenkiinnolla tulevaa juoksua. Ennakkoilmoittautuneita miesten eliittisarjaan oli 25 juoksijaa. Rahapalkinnot olivat jälleen houkutelleet tasokasta osanottajakaartia ja marokkolaisia olikin mukana iso lauma, 14 juoksijaa. Edellisviikonlopun Aspessa annetun tukkapöllyn jälkeen oli parempi olla varuillaan kilpailun aikana, koska tuo jengi ei kovia otteita karta kun kyse on muutamista euroista.
Veteranos A:n startti
Ensin juostiin iso liuta veteranoksien ja lasten sarjoja ennen kuin alkoivat naisten ja miesten mailit. Tunnelma oli perinteiseen espanjalaiseen tapaan erinomainen ja jälleen sai täyttä vastinetta koko osallistumismaksun (0 €) hinnalla.
Sanna maaliin omalla mailillaan.
Naismailerit pyyhkivät pölyt baanalta sopivasti ennen meidän vääntöä. Minna nappasi kakkossijan paikallisten starojen Laura Mendezin ja Cristina Juan Torresin välissä.
Tunnelma alkoi nousta entisestään ja pieni jännityksenkin vire tuntui jaloissa. Muuten verryttelyssä oli aika puolimaratonrytmi päällä ja vaikea oli saada koneesta tarpeeksi kovavauhtisia rullauksia että saisi sopivan mailimoodin päälle. Taktiikkana oli reipas alku ja ensimmäiseen u-käännökseen noin 150 metrin jälkeen olisi tultava aika keulilla. Sitten pyrkiä pitämään paikka (koko ajan noin kolmen joukossa) ja välttää mutkissa kaatumisia. Jos haluaisi kilpailun voittaa, olisi viimeisessä mutkassa oltava heikoimmillaankin kahden joukossa. Muuten tulisi kiire lyhyellä loppusuoralla. Rakastan hektistä menoa ja teräviä kyynärpäitä ja sitä oli odotettavissa.
Lähtöviivalle asettautuminen oli jo yksi show. Koko ajan ukkoa survoi eteen, mutta piti pysyä tiukkana ja pitää paikka eturivissä. Järjestäjillä oli täysi työ työntää äijiä lähtöviivan taakse kun kukaan ei suostunut menemään toiseen riviin. Sitten valmiuskomento ja lähtölaukaus. Heti viivalla meni ensimmäinen äijä nurin. Sain hyvän startin ja pääsin keulille sisäreunaan. Edellisessä startissa kakkoseksi juossut Minna valitteli pölyistä alustaa mutta adios boostien Continental piti erinomaisesti.
Pääsin ensimmäiseen u-käännökseen hyvissä asemissa toisena sisäreunassa joten homma alkoi kuin pitikin. Yksi Marokon mies nojasi tiukasti kylkeeni mutta core piti ja jannu holahtikin kyljelleen. Rento kiihdytys suoralle ja kakkosija säilyttäen kohti seuraavaa päätyä.
Toinen mutka oli tiukempi. Sitä ei oltu pyöristetty edes tötsillä, vaan suoran päässä oli kääntömerkkinä vain liikenteenvalvojaukko, jota sai repiä pyörähtäessään mennen tullen. Mutka meni smoothisti ja meno jatkui toisena. Koko ajan piti olla hereillä. Kierros täynnä ja kaksi jäljellä.
Taas oltiin suoran päädyssä. Tällä kertaa mutka meni hieman pitkäksi ja jouduin kuitatuksi sisäkautta. Tipahdin kolmanneksi mutta sain kuitenkin hyvän menon suoralle ja nousin toiseksi ja hakeuduin sisäreunaan. Tultiin toiseksi viimeistä kertaa liikenteenvalvojan käännökseen. Tiesin että kohta alkaa tapahtua ja kirivaihdetta on lyötävä silmään. Liikenteenvalvoja seisoi kädet levällään mutkassa. Kaikki eteni kohtalaisen nopeasti joten hieman epäselvää on mitä tapahtui. Nappasin reittitolppaa rinnuksista kiinni ja samaan aikaan takaa tuleva juoksija otti hänen kädestään kiinni ja yhtäkkiä olin jumissa ukon kainalossa. En ollut tarpeeksi skarppina ja röyhkeänä mutkassa. Pieni nukahtaminen maksoi. Sumppuun tuli takaa lisää ukkoja ja hetkessä huomasin löytäväni itseni ulkokaarteesta vauhti pysähtyneenä. Kakkossijan peesipaikka oli vaihtunut 12-13. sijaan 30 metriä kärjen perässä.
Viimeinen kierros lähti ja yritin epätoivoisesti raivata tietäni keulaa kohti mutta vauhti oli kiihtynyt. Ohitin pari äijää. Podiumpaikka oli enää sen varassa että ukkoa alkaisi lakoa viimeisessä mutkassa. Joka puolella näkyi keskeyttäneitä nuolemassa haavojaan. Toiseksi viimeinen mutka. Olin noin kymmenentenä, mutta tipahdin yhden sijan kun yksi marokkolainen oikaisi ja jätti koko U:n juoksematta. Hapoton treenaaminen tuntui jaloissa ruhossa epämukavuutena eikä jalat toimineet. Viimeiseen mutkaan en päässyt rähisemään kun olin sen verran edelleen perässä. Noin kahdeksan ukkoa survoi täyskäännökseen ja jälki oli sen mukaista. Yksi jannu vetäisi suoraan turvalleen ulkoreunan kanttikiviin. Hän oli ainoa kenet kuittasin höntsätessäni loppusuoraa. Sijoitus 10. Hauskaa oli vaikka maalissa v*tuttikin kohtalaisesti koko kisa ja oma pehmeä esitys kolmanneksi viimeisessä mutkassa. No, joitain muita otti päähän vieläkin enemmän kun toiseksi viimeisessä mutkassa oikonut marokkolainen sai toiselta maanmieheltään nyrkkiä maalissa. Tarvittiin jokunen järjestäjä pitämään kuumentuneita juoksijoita toisistaan erossa maalihuollossa ja selkkaus kesti vielä parikymmentä minuuttia maalin jälkeen. Myös viimeisessä mutkassa kaatunutta jannua rauhoiteltiin ison porukan voimin.
”But sometimes there are reactions which are out of character,” sanoi Mehdi Baala aikanaan Mekhissin kanssa Timanttiliigassa nyrkkeiltyään (video alla). Taitaa olla Almoradin nyrkkeilyottelua seuraneiden espanjalaisjuoksijoiden rektioiden ja kommenttien mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus.
16 juoksijaa pääsi maaliin eli ainakin kahdeksan äijää keskeytti tai jäi matkalle. Mielenkiintoinen ja yleisöystävällinen laji ja reitti – piristävä poikkeus monesti niin tulosorientoidussa juoksumaailmassa. Tyhjin käsin ei tarvinnut kymmenennenkään kotiin lähteä. Palkinnoksi 10 euroa.
Viime viikon treenaaminen eteni sen verran leppoisasti joten ajattelin rouhaista joulukuun alkuun kunnon jouluputken käyntiin. Laitoin tavoitteeksi elämäni kolmannen yli 200 km viikon. Aiemmat kaksisataset olivat syksyiltä 2011 (205 km) ja 2012 (207 km). Perustreeneillä oli tarkoitus edetä isompia reuhkomatta ja kerätä hyvää kestoärsykettä Espanjan leiriä edeltäen. Suunta Torreviejaan ja Alicanteen/Torreviejaan käy 10.12. Tuleva alkuviikko siis höntsäillään ja palautellaan jotta lauantaina 13. päivä juostava Bigastron kymppi näyttäisi vielä juoksulta.
Kulunut viikko sujui mukavasti ja treenisuunnitelman mukaan. Ainoastaan lauantaille tullut Klaukkalan Kinkkuhölkkä oli pieni bonus, mutta hyvä valinta tuossa säässä oli saada Järvisen Mikolta kiritystä keräilyyn. Oli myös kohtalaisen paljon työkiireitä, sekä muutamat valmennuskerrat ja ne yhdistettynä kasvaneeseen treenimäärään huomasi normaalia isompana väsymyksenä viikon puolivälillä. Vähitellen alkoi tottua määrään ja loppuviikon treenit sujuivat jopa helposti. Erityisesti sunnuntain pitkä lenkki yllätti positiivisuudellaan. Jaottelin kilometrit tasaisesti viikon menojen mukaan ja suunnittelin tarkkaan minne juostiin. Karsin turhat bussi- ja junamatkat ja korvasin ne juosten. Aikaahan esimerkiksi Hakuninmaalta keskustaan rennolla tahdilla menee juosten ehkä viitisen minuuttia kauemmin. Eläintarhaan tai Runner’s High:n toimistolle Itä-Pasilaan jopa nopeammin. Ja en myöskään harrasta turhan jumituksen ehkäisemiseksi isompaa reppu selässä juoksentelua joten sekin vaati hienoista suunnittelua että tavarat, suihkukamat ja vaihtovaatteet ovat siellä missä tarvitaan.
Nälkä kasvaa juostessa myös mukavasti. Välillä huomasin aamupalan lisäksi tinttaavani normaalien lounaan ja päivällisen lisäksi myös kolmannen lämpimän ruuan päivään. Käyttämistäni lisäravinteista lisäsin hieman Coca-Colan saantia, jotta vitamiinien ja hivenaineiden saanti pysyisi kasvneesta treenimäärästä johtuen balanssissa.
Alla tekemiseni. Hyvillä mielin jatketaan treeniä loppuvuoteen. Muiden kuin merkattujen vauhti 4.10-5.00/km.
Ma 1.12. Yht. 28 km
ap: Pk-16 km
ip: Pk-12 km
Ti 2.12. Yht. 28 km
ap: Vr + Mäkivauhtileikittely 60 min (avg. 3.51/km) Paloheinän 7,5 km rinkiä kiertäen (mäet tiukasti ylös, muuten rento) + vr
ip: Pk-8 km
Ke 3.12. Yht. 23,5 km
ap: Pk-16 km
Ip: Pk-7,5 km
To 4.12. Yht. 28 km
ap: Pk-9 km
ip: Pk-19 km
Pe 5.12. Yht. 29 km
ap: Vr + 10 x 1000 m/1 min palautus (Vedot 1-9 avg. 3.11, 10. 2.50) + Vr
ip: Pk-9 km
La 6.12. Yht. 29,5 km
ap: Vr + lumisohjossa Klaukkalan Kinkkuhölkkä 8,6 km rennosti (avg. 3.50/km) + Vr
ip: Pk-11 km
”Maraton on parasta” -juttusarjassa pääsemme kolmanteen osaan eli kolmas kokonainen on läiskitty. Aiemmat osat löytyvät tästä (Vantaa) ja tästä (Joutseno).
26.5.2013 laitoin ilmoittautumisen sisään saman syksyn Frankfurtin maratonille. Lopulta puolen vuoden valmistautuminen venähti loukkaantumisten myötä 1,5 vuodeksi ja alkoi vähitellen tuntua ikuisuusprojektilta. Aina tuntui olevan valmistautuminen Frankfurtiin käynnissä.
Vuoden 2013 Frankfurtin maraton oli kuitenkin tärkeämpi kuin moni muu tapahtuma. Kahta kuukautta aiemmin olin murtanut reisiluuni kolaroidessani esteen kanssa Ruotsi-ottelussa Tukholman olympiastadionilla. Juoksutauko loppui juuri Frankfurtiin ja symbolisesti olikin tärkeä että juoksin tauon jälkeen ensimmäisen lenkkini Frankfurtin maratonin edellisenä päivänä järjestettävässä Pretzel Run -höntsäilyssä. Tuo 35 minuuttia reilua kuuden minuutin km-vauhtia tuntui jaloissa enemmän kuin monilla maratoonareilla seuraavan päivän koitos. Olin kohtalaisen rapakunnossa, mutta lenkin jälkeen tarjotut pretzelit maistuivat paremmalta kuin aikoihin. Olin palannut juoksuun ja jalka oli kivuton. Tuosta hetkestä alkoi kuitenkin uusi Frankfurt-projekti, joka onneksi saatiin päätökseen tasan vuosi pretzeleiden jälkeen.
Seuraava 12 kuukautta ei sujunut kuitenkaan niin hyvin kun olin ajatellut, akillesvaivat haittasivat koko alkuvuoden. Toukokuun lopusta alkoi kuitenkin hyvä jakso, jonka päätavoitteena olleet Kalevan Kisat ja Ruotsi-ottelu onnistuivat mallikkaasti. Syyskuun alusta käynnistyi hätäinen maratonkausi, joka oli kaikkine erikoisuuksineen erittäin onnistunut lähtötilanne huomioiden. Varmasti moni miettii viisi viikkoa aiemmin juostun Joutsenon SM-maratonin olleen tyhmyyttä Frankfurtia ajatellen, mutta se selkeästi toi uuden ärsykkeen ja buustin maratonkuntoon ja toimi loistavana valmistavana harjoituksena ja opetti paljon jälleen maratonjuoksusta. Siitä palautuminen sujui hyvin ja treenivauhdit ja jalkojen iskutus ottivat uuden harppauksen eteenpäin. Joutsenon ja Frankfurtin maratonin välissä olivat muutamat tärkeät avaintreenit sekä rennosti juostu Lidingöloppet sekä Vantaan maratonin puolimaraton, joka sujui erittäin leppoisasti kiihtyvänä hieman yli 1.09.
Joutsenon maratonin myötä olin jo hieman luovuttanut alkuperäisen tavoitteeni #SubSimon kanssa. 2.24 kuulosti tekemättömältä paikalta, mutta treenien sujumisen myötä tulin myös siihen tulokseen että hitaampikaan aloitusvauhti ei kannattaisi. Todennäköisesti matka alkaisi painaa joka tapauksessa enemmän kuin vauhti. Päädyimmekin siihen tulokseen että 3.24-3.25/km mentäisiin. Joutsenon fiiliksiä tarkemmin pohtineena viimeisen treeniviikon päätin myös vetää hieman reippaammilla treeneillä ettei aivan liikaa löysäilisi.
Saavuin Frankfurtiin hyvissä ajoin perjantaina, jotta ehtisi hieman rentoutua ennen juoksua ja majoituin kilometrin päähän startista ns. punaisten lyhtyjen alueelle päärautatieasemaa vastapäätä. Hieman yliliioiteltu maineensa puolesta kun punaisimmat lyhdyt löytyivät todennäköisesti omasta hotellihuoneestani. Rakastan Frankfurtia sen näppäryyden vuoksi: 45 minuutissa lentokoneen laskeutumisesta olin matkustanut junalla keskustaan ja checkannut sisään hotelliini. Reilun kymmenen asteen lämpötila tuntui hyvin kesäiseltä erittäin kylmän viikon jälkeen. Ilta sujui kevyen höntsän merkeissä, numeron haussa sekä Vapianossa kavereiden kanssa juoruten. Seuraava päivä samoissa merkeissä höystettynä 4-5 päättyneellä Eintracht – Stuttgart -futismatsilla. ”Ein Wahnsinns-Spiel!” kuten Stuttgartin coach Armin Veh ottelusta kommentoi. Valehtelematta vauhdikkain ottelu, minkä olen nähnyt.
Marathon expo.
Seuraava aamu sarasti aikaisin vaikkakin talviaikaan siirtyminen ”antoi extratunnin” unta. Startti oli 10.00, joten olin laittanut klo 6.00 herätyksen. Täpinöissä heräilin tasan 4.00, jonka jälkeen vielä vedin pienet päiväunet. Kevyt aamupala ja sitten höntsäilin viemään omat juomat toimitettavaksi juoma-asemalle. Sen jälkeen oleskelin vielä hotellihuoneessa ja tuntia ennen kevyelle verryttelylle jonka jälkeen huoneen kautta kisapaikalle. Seitsemän minuuttia ennen starttia hyppäsin aidan yli omaan lähtökarsinaan ja vähitellen alkoi takoa takaraivossa että kohta mennään.
Kävin läpi kisastrategiaa, ja tunnustelin fiiliksiä. Kaikki tuntui olevan kunnossa kun kymmenen sekunnin lähtölaskenta alkoi. Piti olla intoilematta liikaa alussa. Lähtölaukaus ja matkaan. Tiesin että vaikka kuinka jarruttelisin niin silti vauhti ei ainakaan liian hiljaiseksi valahda. Ensimmäinen tonni hieman alle 3.20. Sitten seuraavat pari kilsaa keskustassa mutkitellen n. 3.25. Kolmen kilometrin kohdalla asetuin mukavasti ryhmään, jossa parimetrinen saksalainen jänisäijä ja joku kenialainen veteraani vetivät naisten kakkosryhmän kenialaisia ja etiopialaisia (sijat viidestä eteenpäin). Huomasin ryhmän vetävän juuri oikeaa vauhtia joten päätin että tässä ollaan ja katsellaan mikä meno. Oli kuin bussin penkillä olisi istunut.
Kilometrit valuivat tasaista tahtia ja leppoisasti. Vitoseen 17.00. Hieman tuntui pientä pistoksen poikasta, mutta muuten tuntuma erittäin leppoisaa. Vaikka kuulostaa ulospäin miellyttävältä juosta jäniksen perässä hyvässä porukassa, on kenialais- ja etiopialaisnaisten kanssa erittäin v***umaista juosta. Koko ajan veristä karjumista, tönimistä, hakkaamista, poukkoilua puolelta toiselle. Juomapisteellä oma juoma saatetaan bongata hyvissä ajoin jo sen mentyä ohitse jolloin suositeltava strategia on äkkipysähdys ja kaikkien välissä olevien juoksijoiden läpijuokseminen. Ja pullothan heitetään suoraan alas porukkaan ja toivotaan että kilpakumppani juoksee suoraan pulloon. Kympin kohdalla ajelin suoraan jonkun etiopialaisen niskaan kun pysähtyi suoraan tielle. Takareisi kramppasi äkkistopista hetkellisesti jonka jälkeen päätin ottaa omat ja turvalliset ajolinjat seuraaville juoma-asemille – mahdollisimman kaukana naisista.
Seuraavat kilometrit menivät helposti. 12-13 kilometrin kohdalla siirryttiin keskustasta pois. Vauhti pysyi tasaisena. 10-15 kilometrin välissä hienoista alamäkeä ja vauhti hieman kiihtyi luonnollisesti. 15 km eteni väliajassa 50.45. 15-20 sekuntia alkuperäistä tavoitetta kovempaa. Puolimaraton edelleen näppärästi ajassa 1.11.30. Olo tuntui jälleen voittamattomalta, mutta päätin pitää hermot kurissa. Yksi jannu koki vauhdin liian hiljaiseksi ja irtaantui porukasta. Tiesin hönkäilyn kostautuvan ja vielä me tavattaisiin.
25 km nurkilla huomasin että porukassa mukana roikkuneet ukot alkoivat vähitellen harveta. Toinen jäniskin luopui leikistä jo 17 km kohdalla, mutta saksalainen korsto takoi tasaista vauhtia eteenpäin. Mukana ryhmässä oli kolme afrikkalaisnaista, minä ja kaksi muuta ukkoa. 29 kilometrin kohdalla olimme jo hyvää vauhtia tulossa takaisin päin ja yhtäkkiä alkoi jäniksellämme olla vaikeata ja hän jättäytyi porukkamme perälle. Pieni shokki. Olin jo siinä mindsetissä että jannu vetelisi maaliin asti ja voisi vain bussinpenkillä istuskella ja poimia kovan ennätysparannuksen taskuun. Viimeisenä korahduksena hän nousi vielä hetkellisesti keulille mutta 30 km kohdalla hän nostikin kädet ylös ja sanoi että antakaa mennä. Yhtäkkiä kuski olikin heittänyt meidät ulos kävelemään 12 km kohteesta. 30 km väliaika 1.41.53 eli vieläkin 2.23.30 alle menevää aikaa ennustellen – jos jaksaisi rykiä maaliin.
Jäniksen lopetettua olin kahden kenialaisnaisen ja yhden etiopialaisen kanssa nelisteen omana ryhmänä. Tiesin että pakko on yrittää pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Edessä olisi pitkä monien kilometrien suora kohti keskustaa. Homma säilyikin kasassa 33 kilometriin saakka jolloin aloin huomata ensimmäisiä isompia väsymisen merkkejä. Etureidet alkoivat jälleen vetää jäkkiin. Siitä huolimatta puolen matkan kohdalla reuhkonut jannu tuli selkä edellä vastaan. Muutenkin edeltä alkoi tippua väsynyttä jengiä. Naisten ykkössuosikki, vuoden 2009 10 000 m maailmanmestari, Meselech Melkamu ja hänen henkilökohtainen jäniksensä olivat kuukahtaneet tien viereen ja vieressä ajelleen moottoripyörän selästä italialaismanageri huuteli tiukkoja väliaikoja ja seuralaiseni olivat naisten kisassa sijoilla 3.-5.
35 km juoma-asemalla tipuin porukan kyydistä lopullisesti. Siinä vaiheessa tiesin että nyt ollaan taas tutussa tilanteessa. Eväät oli syöty. 35 km väliaika kuitenkin vielä alle kahden tunnin: 1:59:35. Pitkä ja hyvin tuttu taisto oli edessä jälleen. Yritin pitää rytmiä yllä, mutta jalka ei vain noussut enää. Pää alkoi tyhjetä ja silmät seistä päässä. Tonnit alkoivat valua 3.50 nurkille ja muutama jopa yli. Saavuimme takaisin keskusta-alueelle. Olin ennakkoon ajatellut tämän keskustaan saapumisen olevan huojentava loppua ajatellen kun pääsisi taas yleisön kannustuksen piiriin. Keskusta-alueen mutkittelu tuntuikin haastavalta ja yleisöä en enää isommin erottanut. Katselin kilometriväliaikoja ja yritin pakottaa liikettä jalkoihin. Aiemmin porukastamme tippuneita ukkoja tuli tasaisella höyryllä ohi viimeisten kilsojen aikana. Itsekin vielä pönkkäjaloilla sain yhden kenialaisnaisen poimittua ja nousin naisten sarjan viidenneksi. Kilometri ennen maalia tiesin että pienellä kirillä saisin vielä ennätyksen pelastettua tuliaisena.
Frankfurtin maaliintuloa hehkutetaan yhtenä maailman tyylikkäimmistä. Viimeinen 80 metriä rullaillaan Festhallen sisällä, discojumppa pauhaa ja kuuluttaja hehkuttaa. Pakko myöntää, että näyttää tyylikkäämmältä katsojan näkökulmasta kuin juoksijan. Odotin vain että pääsen tuskan lopettamaan. Ja siihen se päättyi pehmeälle matolle paperisilpun sekaan. 2:27:02. Loppuen lopuksi kymmenen sekunnin ennätysparannus. Hieman hapotti. Viimeinen 7 km 3.49/km tahtia. Ei varmasti kaunista ollut, mutta kuvien perusteella kohtalaisen ryhdikästä kuitenkin.
Pari kilometriä maaliin. Hieman perse tipahtanut ja ryhti lysähtänyt.Team Runner’s High reissussa. #Sub330
Onko maraton edelleen parasta? Kyllä se on ja Frankfurtin jälkeen halu maratonille 100 % siirtymiselle vain lisääntyi. Juoksu oli kunnon mukainen suoritus. Lisää treeniä vain niin jaksaa polkea pidemmälle. 30 km juoksukunto on valitettavasti liian vähän näissä karkeloissa. Uutta parasta kohti.
Paluumatka maailman hauskimmassa seurassa. Selfie Ismon kanssa.
Maspalomasin dyynit ovat vaihtuneet Las Palmasin hieman urbaanisempaan ympäristöön. Näin vaihtui myös allasbaarin ailahteleva nettiyhteys viriiliin vanhaan kunnon kaapeliin ja on taas ihmisten tavoitettavissa. Las Palmasissa viimeistellään iskukyky Ossi Hakulisen kanssa sunnuntain Gran Canarian maratonin puolikkaaseen ja kymppiin.
Neljä päivää aikaa Gran Canarian puolimaratoniin ja leiri on toistaiseksi sujunut ilman isompia yllätyksiä. Liika kilometrien nieleskely ja laskeskelu on jätetty väliin ja keskitytty siihen että olo on freesi, kun on aika juosta kovaa. Homma on tuntunut toimivan ja treenit ovat parantuneet koko ajan. Menee sunnuntaina kuinka perseelleen tahansa, niin mitään en treenien osalta muuttaisi. Erityisenä helmenä on nostettava esille kevyesti kulkenut uran pisin (jos SM-maraa ei lasketa) 38 km trail run -lenkki 450 m korkeuserolla neljän puolen keskivauhdilla.
Maspalomas oli muuten entisensä. Tosin suomalaisia tuntui olevan enemmän kuin viime vuonna. Myös juoksupuisto Parque Sur oli turvollaan suomalaisia menijöitä. Gran Canaria on taas in. Ja miksei olisi: tasaista lämpöä ja sateetonta säätä. Tuuli hieman haittaa iltapäivisin, mutta hyvä että jotain vastusta on, ettei päästetä liian helpolla.
Paljon maanmiehiä oli eksynyt myös Maspalomasin tämän vuotiseen futisturnaukseen. Hieman inflaatiota on taannoisista kultaisista vuosista turnee kärsinyt, mutta hyviä jengejä mukana edelleen: Twente, FC Lausanne, Stromsgodset ja sokerina pohjalla HJK. Muistan reilu kymmenen vuotta sitten käyneeni Maspalomasin turnauksessa katselemassa sellaisia herkkupaloja kuin Rosenborg-Galatasaray ja NK Croatia Zagreb-PSV Eindhoven. Mukana mm. legendat Hakan Sukur, Robert Prosinecki, Georghe Hagi, Ruud van Nistelrooj, John Carew, Taffarel ja John Arne Riise.
Mikael Forssellin comeback HJK:n paidassa!
HJK:n ensimmäisessä ottelussa Hollannin sarjaa johtavaa Twenteä vastaan oli tuppautunut iso kasa sinivalkoista väestöä. Jopa iskelmäbaarimaisia, hieman nolahtavia ”Hyvä Suomi!” -huutoja kuului. Peli oli varsin kelvollista, mutta hieman harjoitusottelun fiilis Twenteltä paistoi läpi. Myös HJK:n pelaajilta hieman terä puuttui ja paluun HJK-paitaan tehneen Mikael Forssellin ja toisen paluumuuttajan Teemu Tainion otteista paistoi vielä hienoinen talviterä. Mutta eiköhän se siitä sula. Erittäin hieno ja mielenkiintoinen kausi tulossa joka tapauksessa.
Toinen ottelu Stromsgodsetia vastaan olikin HJK:lta jo erittäin hyvää peliä. Ottelussa oli muutenkin hieman enemmän draivia, mutta yleisöä ei ollut enää kuin kourallinen. Olisikohan turistioppaat unohtaneet mainita ”Suomen” pelaavan myös toisen ottelun? Ottelu päättyi HJK:n ansaittuun 1-0 -voittoon. Hyvä kausi tulossa. Toivottavasti Urheilulehden myyntitykit soittelevat hyvien lipputarjousten kanssa. Kompostikin tarvitsee täytettä!
Teemu Tainio
Gran Canarian maraton, puolikas ja kymppi vedellään siis lauantaina. Jos jotain nettisivuista ymmärsin niin maratonin ja puolikkaan startti on klo 9 ja kympin klo 9.20. Kymppi myös tulee viimeiset seitsemän kilometriä samaan matkaa puolikkaan ja maratonin kanssa, joten hienoista ruuhkaa voi baanalla olla viimeisien kilometrien aikana. Kävin myös suunnistamassa reittiä läpi ja hyvin mielenkiintoinen pakkaus mukulakiveä, laattaa, kaakelia ja pitkää suoraa on luvassa. Tilauksessa on myös tuuleton ja sateeton keli. Tästä voi tutustua mutu-tuntumalla vedettyyn lenkkiin Movescountissa.
Reitin ehdottomasti mielenkiintoisin pätkä tulee olemaan kapeahko Playa de Las Canteraksen rantakatu noin kymmenen kilometrin kohdalla. Jos joku on sunnuntaisin Las Palmasissa ollut niin silloin se suorastaan pursuaa turisteja. Mielenkiinnolla odottelen kuinka sangriankatkuiset auringonpalvojat saadaan suojaan verenhimoisilta maratoonareilta. Noin puoli kymmenen aikaan, kun toivottavasti itse kadulle saavun sunnuntaina, suurin osa on kuitenkin parantelemassa edellisen illan pardien auringonpistoksia, mutta eiköhän maratoonareiden toisella kierroksella mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä tule tapahtumaan.
Huomenna vielä hieman reippaampaa treeniä Parque Romanon 1000m hiekkakaukalossa ja sitten palautellaan ja tankataan. Omia juomia ei skabassa sallita ja varikkotiimiä ei tällä kertaa ole käytettävissä, joten on jätettävä Extriimit nurkkaan, testattava niiden kilpailukäyttäytymistä myöhemmin ja mentävä vedellä ja kahden geelin pysähdyksellä. Luotto on vahva siihen, että sunnuntaina irtoaa!
Alla vielä videoterveiset Playa de Las Canterakselta sekä paikallistelevision kooste Tacoronten kilpailusta. Vamos!
Maailmanloppua ei tullut, joten meno jatkuu. Carita päätti kuitenkin ottaa varman päälle, ja osallistui perjantaina paikalliseen maailmanlopun hyväntekeväisyyskisaan. Meikäläisen Fun Run –kiintiö tuli Japanissa täyteen, joten tyydyin katselemaan, kun jengi veti hupijuoksun hengessä pää punaisena raastaen Las Americaksen turistiraitteja ympäri. Kahdeksan euron osallistumismaksuun sisältyi Under Armourin teknisen juoksupaidan lisäksi myös koko porukalle paellat maalintulon jälkeen. Myös huoltojoukot saivat osallistua, joten keskityin tankkaukseen.
Maailmanlopun funrunnerit vetivät kuin viimeistä päivää.
Kanarian yleisurheiluliiton sivujen kautta löysin Tacorontesta Pohjois-Teneriffalta Kanarian mestaruuspuolimaratonin ja 9,5 km kilpailun sunnuntaille. Hetken mietiskelin jo puolimaratonia treeninä, mutta päädyin 9,5 kilometriin. Onneksi näin, koska reitti ei ehkä mikään nautinnollisin olisi ollut puolikkaan juoksemiseen. Ilmoittautumisen sain hoidettua hieman kankeasti. Espanjalaiseen tapaan nettisivuja ei ollut, ja sähköposteista tai ilmoittautumiskaavakkeista ei ollut tietoakaan. Kilpailukutsussa vain muutama epämääräinen paikka ilmoittautumisille ja puhelinnumeroita pitkä liuta. Googlettamalla löysin yhden Los Cristianoksessa sijaitsevan paikan, mistä mahdollisesti voisi ilmoittautumista tiedustella. Paikka osoittautui paikalliseksi uimahalliksi, ja siellä ilmoittautumisia otti vastaan uimahallin vahtimestari Perhelääkäreiden Fiti. Numerot saatiin ja Tacorontessa, 80 kilometrin päässä, pitäisi olla klo 7.45 sunnuntaiaamuna hakemassa chippejä. Ainoaksi vaihtoehto ehtiä paikalle oli vuokrata naapuriostarin luotettavan näköiseltä huijarilta ruosteinen Renault Clio.
Herätys kello 5.30. Aamupalaksi Suomen eväitä: puuroa ja Northforcen Extremeä sekä perinteinen Red Bull virittämään kisafiilistä. Kuuden maissa sunnuntaiaamuna eivät paljoa lenkkeilijät Playa de las Americaksessa liiku. Poliiseja, örveltäviä futishuligaaneja, Jersey Shoresta karanneita makkarankuoreen itsensä survoneita brittiteinejä sekä aamun ensimmäistä bussia Santa Cruziin odottavia paikallisia bilehileitä sen sijaan löytyy sitäkin enemmänkin. Juoksukuteissa voi tälläisessa ympäristössä tulla helpostikin orpo olo, mutta onneksi Rellu starttasi ja matkaan päästiin. Tacoronte löytyi ja oltiinkin ensimmäisenä paikalla. Fitin neuvoma ”tuntia ennen kisapaikalle” –ohje ei paljoa espanjalaisiin päde. Kyläkisan meno, mutta silti palkintorahoja tarjolla yli 3500 euroa. Vähitellen jengiä alkoi saapua ja sponssien kojut ja palkintokorokkeet pystiriveineen saatiin paikalleen. Sää oli optimaalisen mukava. Noin +15 astetta ja lämpenemään päin, mutta silti paikalliset tulivat kisapaikalle naamallaan hengityksenlämmittimet ja kaulurit kuin olisivat olleet Pirkkolan Talvijuoksusarjaan suuntaamassa.
Kisan suurin tähti oli ehdottomasti Martin Fiz. Koko Tacoronten puolikkaan markkinointi oli rakennettu Fizin ympärille. Fiz, nykyään siis jo 49-vuotias, oli aikanaan maailman ykkösmaratoonari. Euroopan mestaruus 1994 Helsingissä ja maailmanmestaruus 1995 Göteborgissa. Fiz oli myös yksi henkilökohtaisista idoleista. Vuonna 1994 olimme katselemassa Helsingissä EM-maratonia. Minna tietenkin nykäisi Fizin heittämän Gatorade-juomapullon 35 kilometrin juoma-asemalta. Itse sain tyytyä jonkun kulahtaneen irkkumaratoonarin Guinnessin katkuiseen puteliin. Ties vaikka Hellsteniltä olisi tippunut.
Martin Fizin pullo Helsingin EM-kilpailuista vuodelta 1994. Löytyy vieläkin Minnan arkistoista.
Toisen kerran Fiz tarjoili karvasta kalkkia Göteborgin MM-kisoissa. Oltiin Minnan kanssa käyneet pistämässä voittajavedot sisään (tuolloin ei ikärajoja vielä tunnettu, joten oli ihan normaalia, että kymmenenvuotiaat kävivät Ärrällä ujuttamassa vetoja sisään. Oi niitä aikoja!). Itse veikkasin Dionicio Ceronia, tuota meksikolaista maratonkonetta, ja Minna luotti ”pullonhenkeensä” Martin Fiziin. Ja tietenkin kisa muodostuikin niin että Ceron ja Fiz tiputtivat muut matkasta ja alkoi armoton kissa-hiiri –leikki ympäri Göteborgin katuja. Fiz karkasi hieman ja muistan kuinka vielä elättelin toiveita, että Ceronin massiivisten hologrammisten aurinkolasien takaa löytyisi vielä pilkettä pienestä extravoimasta. Turhaan. Mara oli jälleen parempi ja Minna sijoitti voittorahansa korvien rei’ittämiseen. Ceronin hopea ei lämmittänyt, mutta puolustukseksi on myönnettävä, että on sitä joskus Wannastakin tullut Kalevan Kisoissa tipattua mestariksi.
Kilpailujuliste Mestari Fizin nimmarilla höystettynä.
Tacoronten kylä sijaitsee parikymmentä kilometriä länteen Santa Cruzista noin 600-800 metrin korkeudessa, joten mäkinen kisa oli tiedossa. Reitistä ei muuten ollut mitään havaintoa, vain lähtöpaikka oli tiedossa. Verryttelykin oli pakko tehdä hillittömään vuorenrinteeseen. Puolimaraton starttasi klo 8.30 ja meidän lähtö oli 15 minuuttia myöhemmin. Puolikkaan juoksijat juoksivat alkuun pienen lenkin, jonka jälkeen he suuntasivat samalle baanalle kuin meidän 9,5 km kilpailu. Järjestäjien laskut olivat menneet hieman sekaisin kun puolikkaan kärkiukot tulivatkin jo suoraan reitillemme juuri ennen meidän aiottua lähtölaukausta, joten starttia saatiin odottaa yli viisi minuuttia kun sopivaa rakoa tunkea meidät reitille kytättiin. Vihdoin meidätkin saatiin matkaan ja ujutettua puolikkaan menijöiden sekaan. Onneksi laitoin Suunnon Ambitin GPS:n päälle, koska kilometritolppia ei ollut ja vauhtia railakkaaseen ylämäkeen oli vaikea arvioida. Pikaisesti tajusinkin pelin hengen. Menomatka ylämäkeä puolikkaan menijöiden seassa pujotellen ja takaisin alamäkeen sama reitti rullaillen kaikkia menijöitä vastaan pujotellen. Onneksi viikon aikana oli tullut jonkin verran ylämäkeä juostua, joten jalat eivät ihan könttiin vetäneet noususta huolimatta. Päätin passailla porukan mukana – enkä ehdoin tahdoin kiristellä vauhtia ennen kuin alamäet alkaisivat. Pääjoukko muodostuikin noin viiden hengen kokoiseksi. Meikäläinen ja paikallinen menijä Samuel Sanchez vedimme letkaa ja muut seurasivat. Ambit takoi 3.35-3.40 tonneja tauluun eli leppoisaa kiipeämistä. Kääntöpaikka tuli ja alkoi rallatus takaisin päin. Mielenkiintoiseksi takaisin tulon teki se, että vedettiin suoraan vastapalloon muita juoksijoita samaa tien puolta. Muutaman vaarallisen väistön jälkeen päätin ottaa aivan vasemman reunan tötsien ja autotien puolelta, jolloin juokseminen helpponi hieman. Tällöin myös kääntöpaikalle suunnanneet juoksijat näkivät meidät paremmin ja osasivat hieman väistelläkin. Jossain vaiheessa saimme vielä poliisimoottoripyöränkin vierellemme ulisemaan.
9,5 km kärkiryhmä.(deporsiete.com)
Heti ensimmäiseen alamäkeen pistimme Sanchezin kanssa vauhtia lisää. Muut jäivät saman tien. Jalat eivät pitkän kiipeämisen jälkeen ihan herkimmin reagoineet alamäkeen. Hieman huolestuttikin oliko vauhdin lisäys ollut liian raju, mutta enää ei voinut perääntyä. Rinta rinnan vedettiin Teneriffan oman pojan kanssa pitkän pätkää. Sanchezilla oli myös oma valmentaja polkupyörän kanssa kartturina takanamme ja sieltä satoi ohjetta jatkuvalla syötöllä. Kumpikaan ei näyttänyt helpolla luovuttavan. Jalat huusivat kovasta takomisesta, mutta silti vauhtia riitti. Puolimaratonin kilometritolpista tiesin paljonko matkaa oli jäljellä. Olimme parkkeeranneet Rellun rotiskon noin 500 metrin päähän maalista. Päätin, että jos sinne asti Sanchezin kanssa pysyn, niin kilpailua en enää häviä. Ilokseni Clioa ei ollut vielä hinattu romuttamolle, ja saavuttuamme sen klommoisen hanurin kohdalle päätin iskeä. Sanchezilla ei ollut enää pateja vastata ja viimeisen 200m jyrkkään alamäkeen sain rennosti tykitellä menemään. 30.01 oli voittoaika ja todellinen matka varmasti noin 9,3 km. Takaisin päin tultiin kolme minuuttia (!) kovempaa kuin menomatka ja nousua kääntöpaikalle 90 metriä. Tässä Movescountista tietoja kisasta.
Carita oli kanssa mukana juoksemassa. Hänellä oli ajatuksena vain hölkkäillä reitti läpi, mutta innostui kuitenkin kisaamaan ja nappasi naisten sarjan kolmannen sijan. Bonuksena myös ensimmäinen virallinen kilpailustartti akilleksien leikkailuiden jälkeen!
Puolimaratonin voittoon juoksi ranskalainen Sebastian Beltran ajalla 1:09:31. Martin Fiz oli kilpailussa kolmas. 49-vuotiaana aika 1:12:18 noinkin raa’alla reitillä on varsin kunnioitettava saavutus. Sain myös mahdollisuuden tavata Fiz kisan jälkeen. Espanja ei kuitenkaan taipunut niin paljoa että olisin pystynyt karhuta menetettyjä vedonlyöntimarkkoja takaisin, mutta äijä vaikutti hyvin ilahtuneelta kun mainitsin tulevani Helsingistä. Ja täytyihän sitä julisteeseen nimmari pyytää.
Martin Fizin kanssa kisan jälkeen.
Palkintoja tulikin sitten rahdattua hotellille hieman reippaammin: voittorahaa kokonaiset 100 euroa, paikallinen viinipullo, Physiorelaxin hierontaöljyä sekä pysti. Kuten maailmanlopun kisassakin, myös osallistumismaksulla (10€) sai täyttä vastinetta rahoille: ruokapussi, t-paitaa, tarjoiluja ja hieronta. Päälle vielä Northforcen Endurance –pirtelö ja uintia merivesiuima-altaassa niin yllättävän vähillä jumeilla kisasta selvittiin. Seuraavana päivänä jouluaaton kunniaksi 30,5 kilometriä rennon letkeää hölkkää.
Tänään yksi kovempi treeni vielä edessä ja huomenna vaihtuu saari vanhaan tuttuun Gran Canariaan. Paikalla kuulemma iso kasa suomalaisjuoksijoita tänä vuonna. Alkaa Kanaria olla taas in.
Kolme päivää takana leireilyä. Katsellessa kuvia pahenevasta talvesta Suomessa, on pakko kehuskella että hyvältä tuntuu olla jälleen takaisin Kanarialla. Vaikka sanoin viime vuodenvaihteen leirin jälkeen, että Kanarialle en enää tule, niin täällähän sitä ollaan. Tosin Teneriffalla ensimmäistä kertaa.
Ja kapteenille läpy-läpy. Taustalla Gomera.
Saari vaihtui viime vuodesta, mutta meno pysyy samana: jo toisena yönä heräsin aamukolmelta lähikuppilasta raikaavaan Suomi-karaokeen. Korvatulpatkin unohtuivat kotiin, kuten myös juoksushortseja lukuun ottamatta muu shortsiosasto. Nykymuoti speedoineen tuntuu menneen kylillä jälleen tosin siihen suuntaan että mitä lyhyempi lahje niin sen parempi, joten ei huoletta voi juoksushortseilla painaa menemään.
Vaikka tavaraa unohtuikin, niin mukaan matkalaukkuun tulivat kuitenkin Northforcen urheilu- ja palautumisjuomat, jotka nesteyttävät meikäläisen leirin. Erittäin laadukasta suomalaista osaamista, ja varmasti tulemme kuulemaan tuotteista vielä maailmanlaajuisestikin. Tälläkin hetkellä jo esimerkiksi Niclas Sandells ja useat SM-liigajoukkueet luottavat Northforceen, ja ensi kesän Runner’s Twilightkin juostaan Northforcen voimalla, joten hyvillä ja luottavaisin mielin tulen tuotteita lipittelemään viikkojen kuluessa. Oma ehdoton suosikkini on suolainen Extreme, jonka uskon kuumissa olosuhteissa auttavan suorituskyvyn ylläpitoon ja boostasivat myös leirin ensimmäisen kovemman treenin. Mielenkiinnolla odotan myös muiden tuotteiden (Endurance, Universal tai Strength) testausta.
Northforcen pojat matkalaukussa Teneriffalle: Extreme, Strength, Universal ja Endurance.
Viime vuonna Saavalaisen peesissä tuli ahnehdittua alkuun liikaakin kilometrejä, joka kostautui akillesvaivoina. Tänä vuonna yritän olla selvästi varovaisempi, keskittyä koviin harjoituksiin ja unohtaa kilometrien laskeskelun ja nieleskelyn. Näillä eväillä pitäisi Gran Canarian puolimaratonin viivalle selviytyä 20. tammikuuta. Mukana on mm. myös Jose Carlos Hernandez, Kanarian oma poika ja Espanjan olympiamaratoonari, joten kunnon skaba on luvassa eikä mitään Gran Turismoa. Hernandez on luvannut lähteä metsästämään Pablo Villalobosin reittiennätystä ja alittaa 1.03. Itselle riittää hieman vähempikin, mutta toivomuksissa olisi tietysti ennätyksen hivuttaminen uusille luvuille.
Playa de las Americaksen kenttä
Muutaman lenkin perusteella Playa de las Americasin lenkkimaastot eivät päätä huimaa. 1,5 km hiekkatietä löytyy nurkan takaa ja yleisurheilukenttä on parasta A-luokkaa, joten eiköhän näillä eväillä selvitä puolitoista viikkoa ennen Maspalomasiin siirtymistä. Ensimmäiselle päivälle yhteensä kevyttä 25 kilometriä ja tiistaina illalla erinomaisella fiiliksellä liikahtanut rennon letkeä 10x1600m radalla. Neljäkymmentä kierrosta radalla voi kuulostaa pahalta, mutta kun olosuhteet ovat kuin Mt. Sac Relaysissä Kaliforniassa huhtikuisena iltana niin kieppejä voisi jyrätä vaikka loputtomiin.
Espanjan kentillä vallitsee myös tunnelma, mitä ei enää Suomessa valitettavasti näe. Junnut treenaavat tosissaan ja innoissaan (ei kaikki pelaa –pelleilyä), radalla juoksevat futisjengit antavat mielellään tietä ja ”venga venga” –huudot jeesaavat kummasti kun 30 kierrosta matkaa on taitettuna. Loppuverryttelyssä yksi paikallinen patu tuli kyselemään olenko ”Olympic”, jonka jälkeen hän innostui suu vaahdossa selittämään sujuvalla spangliksella kuinka hän vuosia yritti neljän minuutin alitusta 1500 metrillä. Viimein ”veintiséis year ago” hän siinä onnistui: ”tres fiftyeight”.
Tarinoita, tarinoita. Sen takiahan tätä tehdään, että on jotain mitä vanhana parruna muistella.
Tänään kolmas päivä meni palautellessa. Aamun 12 km kevyttä sai riittää päivän anniksi ja loppupäivä meni vuoristoilmaa haistellen. Espanjan korkeimman vuoren Teiden juurella, n. 2200 metrissä, löytyisi hyviä treenipaikkoja vuoristoleireilyäkin silmällä pitäen. Ehkä ensi vuonna. Majoitus vain pitäisi jostain löytää…
Vuosi toisensa jälkeen lumen tulo jaksaa aina yllättää. Viime vuoden tapaan kuitenkin ehti taas jo hiipiä mieleen ajatus, jos mahdollisesti lunta ei tänä talvena tulisikaan ja pystyisi sulalla tiellä vetämään koko vuoden. Alustavasti viime viikolla oli tarkoitus kerätä kunnon kasa kilometrejä, mutta niiden varastoon keräys jäi varastoon ja treenin pääpaino onkin ollut mattotreeneissä ja niiden tuomassa henkisessä kovettumisessa. Toissa lauantaina tunti kiihtyvää Runner’s High:n treenikeskuksessa Itä-Pasilassa, sen jälkeen tasotestauksessa yksi ilta, ja viime lauantaina 20 km vauhtikestävyyttä. Maisemat eivät vaihdu ja valkoisesta seinästä on aika hankala löytää uutta kanavaa, mutta monotonisessa rynkytyksessä on jotain houkuttelevan askeettista, ja salkkarimainen tyhjyyteen tuijoittelu myös tuntuu jossain määrin puhdistavalta kokemukselta. No, sunnuntaina onkin lähtö kuudeksi viikoksi Kanarialle, joten vielä kun pari mattotreeniä kestää sekoamatta niin hyvä tulee. Juoksufiilis on myös selkeästi parempaan päin: tuo tunnin kiihtyvä oli maratonin jälkeen ensimmäinen kovempi hyvältä tuntunut harjoitus ja sen jälkeen on jatkunut treenit samaan malliin.
Japanin reissusta ei jälkipolville jäänyt hirveästi kerrottavaa. Itse en päässyt juoksemaan lainkaan, kun varajuoksijoiden perinteinen keskinäinen henkilökohtainen kilpailu oli vaihdettu lasten kanssa juostavaksi 1000 metrin ”fanraniksi”. Ajatus varmasti mukava ja hieno, mutta fun runin päivänä olisi myös Tokion alueella ollut monia muitakin kilpailuita, joihin olisi voinut ilmoittautua ja keskittyä jos tieto hassuttelujuoksusta olisi saapunut aiemmin kuin kaksi päivää ennen kisaa.
Viesti meni Suomen joukkueelta varsin kelvollisesti, vaikka suurimmat uroteot tehtiinkiin buffettpöytien ja jetlagista painimisten äärellä: jatkuvasti oltiin äärimmilleen venytettyjen sushipöytien äärellä tai nukkumassa silloin kuin ei olisi pitänyt olla ja hereillä taas silloin kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Huhu kertookin, että Jarkko Järvenpää nukkui ensimmäisen kerran viikkoon vasta omalla osuudellaan saatuaan viestinaru tasukin kaulaansa. Kilpailuraportteja löytyy ainakin Minnan ja Minnin blogeista, joten meikäläinen tyytyi tällä kertaa vaan japanilaiseen tapaan räpsimään kuvia. Oma ykkössaavutukseni reissulla tuli aamupalalla paahtoleipäkoneen kanssa, kun parin minuutin odottelun jälkeen tarvittiin itse olympiamitalisti Galen Rupp laittamaan kone päälle. Olisi melkein pitänyt ottaa leipä talteen kehystystä ja nimikirjoitusta varten, mutta ei sitä nälkäisenä mieti asioita niin pitkälle. Hyvä leipä kuitenkin.
Alla lisää kuvaosastoa Japanin reissusta ja sen alla vielä loppukevennyksenä joulukalenterin ensimmäinen luukku ja pieni tietokilpailu.
Loppukevennyksenä vielä pieni tietokilpailu. Eli alla olevasta videosta pitäisi arvata kolmesta eri askelista (tai musiikista) ketä takomassa on. Nopeimmin oikeat vastaukset numeroineen saaneelle tarjotaan kahvit ensi kesän kisoissa tai jossain päin maailmaa. Eli tippauksia kehiin. Mukana myös joulukevennys.
Foulées du Goisin viime vuoden voittaja Anthony Guillard vertasi kilpailua edeltävän päivän sanomalehdessä kilpailun maalintuloa tunnelmaltaan Alpe d’Hueziin, Tour de Francen yhteen legendaarimista etapeista. Suuri yleisö muistaa Alpe d’Huezin suurten voittajien ja historiallisen etapin lukemattomien dramaattisten käänteiden kautta. Lance Armstrongin ja Jan Ullrichin taisto Tourin herruudesta vuonna 2001 ei hevillä unohdu kuten ei myöskään Marco Pantanin isku paria vuotta aiemmi. Mitä harvoin Eurosportilla ja urheiluruutujen koosteissa kuitenkin näytetään, ovat lukemattomien kirimiesten ja normimenijöiden selviämistaistelut minuutteja kärkimiesten perässä – tavoitteena ainoastaan vääntää väkisin maalin aikarajojen puitteissa ja selvitä hengissä seuraavalle etapille. Minun Foulées du Gois oli kaikessa lyhykäisyydessään juuri tätä.
Oma Ranskan ympäriajoni alkoi kevyillä mutta paljon istumista vaativilla peruspätkillä Pariisin Charles de Gaullen lentokentältä. Paikallinen VR kyyditsi keskustan Austerlitzin kautta Toursiin, missä minua odotteli Florian Theophile, Adams Statessa Alamosassa Coloradon Suden mailla opiskellut ranskalaisjuoksija. Floriania on myös kiittäminen siitä, että koskaan ylipäätänsä edes tähän helvetilliseen kilpailuun eksyin. Toursista matka jatkui muiden FreeRun72:n juoksijajannujen kanssa autokyydillä perusranskalaisen viiden tunnin myöhästelyn jälkeen Angersin kautta länsirannikolle Beauvoir-sur-Mer nimiselle paikkakunnalle.
Foulées du Gois on koko paikkakunnalle iso ylpeyden aihe ja kestitseminen ja hyysääminen olivatkin sitä luokkaa. Voi vain kuvitella sen menon, mikä kylässä on viime vuonna ollut Tour de Francen sieltä startatessa. Kisan avauspönötyksessä lauantaina meidät esiteltiin paikallistelevisiolle ja puolelle kylän väestöstä, jonka jälkeen alkoivat cocktailtarjoilut samppanjoineen, ostereineen ja kuorrutettuine rapuineen. Poskipusuja ja kättelyitä oli ohjelmassa riittämiin kaikille ilmaista shamppanjaa hamuamaan tulleille eläkeläisille kuten myös ehtaa small-talkia meikäläisen kolmen sanan ranskalla. Florian oli koko reissulla ainoa edes auttavasti englantia haastanut ihminen, mutta silti muutamilta eläkeläisiltä juttua tuli muutamassa minuutissa paljon enemmän kuin keskivertosuomalaiselta muutamassa kuukaudessa.
AvajaispönötyksessäReittiin tutustumassa. Kuvassa loppusuoran alkua.
Kilpailupäivän aamu sarasti ja aamupalalla puhuttiin normaaleihin kilpailupäiviin liittyvistä rutiineista kuten sääennusteiden lupailevasta myrskytuulesta, aaltojen korkeudesta ja meren virtauksien suunnasta. Belgialainen moninkertainen voittaja Frederic de Smets oli käynyt kuulemma pelkästään tällä viikolla kuusi kertaa treenaamassa meressä juoksua. Siinä vaiheessa alkoi mieleeni hiippailla ajatus että olisikohan sittenkin pitänyt pari rundia Pirkkolan uimakuoppaa käydä itsekin vetämässä ympäri?
Katsojat ja muut paikalle tulleet lämmitettiin ensin kuivalla reitillä juostuilla 8km kilpailuilla. Junioritkin kävivät pyyhkimässä lyhyempää matkaa. Musiikki pauhasi ja ihmisiä oli valunut raitin täydeltä paikalle. Isolta valoscreeniltä pystyi kilpailua seurata maalipaikalla.
Baanaa kuivana ennen veden saapumista. Junioreiden lähtö.Ja olihan siellä oikein Suomen lippukin vedetty salkoon.Miesten 8 kilometrin ykkönen saapuu yleisömassan eteen
Kun esikisat oli saatu ravattua, alkoikin veden odottelu. Lähtöajaksi oli ilmoitettu 18.45, mutta kun virtauksista ei täysin varma voi olla niin plusmiinus 15 minuutin säteellä mentiin. ja noin klo 19 vettä alkoi kerääntyä juoksubaanalle riittävä määrä, joten oli aika lähteä.
Foulees du Gois Reitti – Lähtö saarelta, maali mantereella
Sanoin vierestä lähtevälle Andre Bucherin näköiselle kaverille sujuvalla ranskallani lycka till ja sitten kuin varkain lähtölaukausta odotellessani porukka lähti matkaan ilman mitään varoitusta. Jumituin jengin puoleen väliin huonosta startista johtuen, josta lähdin vähitellen nousemaan. Alku oli erinomaista baanaa. Vettä oli noin nilkkoihin asti ja juoksu tuntui sujuvan. Tuuli oli myötäisenä suoraan takana, ja vaikka virtaus oli kohtalaisen kovaa vasemmalta puolelta, homma tuntui sujuvan. Käyttämäni ONin kilpakengät tuntuivat toimivan loistavasti matalassa vedessä ja rullasivat kuin vesisukset ja välillä tuntui että jeesusmaisesti vedin jopa veden pinnan päällä osumatta lainkaan pohjaan.
Huomasin edellisvuoden voittajan Anthony Guillardin painavan edessäni numerolla yksi videoivissa aurinkolaseissaan ja iskin kantaan. Tiesin, että hän varmasti osaa kilpailun taktiikan ja ei tarvitse kuin seurata häntä ja hyvä tulee. Nousin jo kärkiporukkaan Guillardin peesissä ja olinkin hetkellisesti jo viiden joukossa parikymmentä metriä kärjen perässä, kunnes totuus iski rajusti. Reitti kääntyi hieman oikealle ja samalla tuulen suunta muuttui sivumyötäiseksi ja vedenpinta syveni. Hetkessä olin kadottanut mestarin selän ja huomasin että liikkuminen on melkein mahdotonta. Edessä menevä burundilainen joutui laittamaan kävelyksi ja onnistuinkin jonkinlaista kuopaisupolvennostojuoksua menemällä hänet ohittamaan. Myös marokkolaisesta polvenkorkuisesta ”maantiemies Mannisen” kokoisesta jantterista kuovin ohi. Tuon jälkeen porukkaa lappasikin ohi mennen tullen. Hönkäisin sieraimiini tujun shotin merivettä, mutta meno jatkui tukehtumatta.
Aallot kävivät korkeammiksi ja vedenpinta nousi jo napaan asti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun useamman minuutin käveltyäni (tai siltä se ainakin tuntui) ylipainoiset ja yli-ikäiset venäläiskilpailijat kelluivat ohitseni, tiesin että enää ei taisteltaisi sijoituksista vaan selviytymisestä. Vilkaisin eteenpäin toiveikkaasti ajatellen rannan jo lähestyvän, mutta vastarantaa ei näkynyt missään. ONitkin muuttuivat pohjarakenteensa vuoksi syvässä vedessä vesisuksista kuin ankkuriksi ja jalka ei noussut mitenkään niiden antaman vastuksen myötä. Yritin kiertää askelta sivusta ja kaikkialta muualta ja ajattelin ottaa kengät jo poiskin. Joku äijä käveli nauraen ohi, kirosin ja päätin että isken peesiin. Ei mitään mahdollisuuksia. Uin muutaman metrin viimeisenä korahduksena pysyä hänen mukana, mutta sekin tuossa aallokossa oli mahdotonta. Päätin keskeyttää, mutta mihin hel*ettiin sitä keskellä merta keskeyttäisi? Olo oli kuin Arto Paasilinnan kirjan Rietas Rukousmylly avausluvussa, missä päähenkilö seisoo keskellä Saaristomerta tietämättä mitä tehdä seuraavaksi.
Viereen ajoi kalastusalus täynnä valokuvaavia turisteja – vai liekö olleet Amnesty Internationalin jäseniä tarkkailemassa ihmisoikeusrikkomuksia. Aivan kun ei tarpeeksi aaltoja olisi ollut ilman senkin purkin tuottamia extralaineita. Toivottavasti saivat edes hyviä kuvia. Edellä menevän selkä näytti erkanevan ja näin hänen tipahtavan pari kertaa pois väylältä sujahtaen suoraan päätä myöden Atlantin tyrskyihin parin sekunnin ajaksi. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneena taakse, jos sittenkin vielä virittäisin kirin ja polskisin hänen 50 metrin etumatkansa kiinni. Mutta ei huolta, minulla oli omia murheita riittävästi kun irrotin nilkkaan takertunutta merilevää. Takana näkyi vielä tulevan muutama hahmo ja tiesin että viimeinen en kisassa olisi. Syke taapertaessa ei paljoa hakannut, harmi kun ei mittaria tullut mukaan.
National Geographykin oli tullut tekemään dokumenttia kilpailusta ja heidän kameramies oli loppusuoran alussa naureskelemassa. Vesi alkoi vihdoinkin vähentyä ja polvet tulivat taas esille. Nyt mielessä oli kunnon loppukirin virittely, kun kuiva maa alkoi lähestyä. Hirveä massa ihmisiä oli kerääntynyt loppusuoralle. Nilkoistani oli tunto lähtenyt kun sain ne kuivalle maalle, joten siihen meni sekin loppukiri. Rullailin maaliin ja heittelin ihmisille highfaiveja. Nauratti ja hävetti samanaikaisesti, mutta loppusuoralla oli hyvä fiilis. Selvisin hengissä. Minun Alpe d’Huez oli tässä, voin vain kuvitella kuinka monta kertaa kirimiesten sitä polkiessa tekee mieli heittää se pyörä rotkoon ja lähteä himaan, mutta se palkitsee kun pääsee Champs Elyseelle viimeistä etappia vetämään. Omakin Ranskan kierrokseni päättyi Champs Elyseelle ihan normaaliin juosten tehtyyn aamulenkkiin – jätin Seinessä juoksentelut vesijuoksun hallitseville.
Aamulenkillä Champs-Elysees’llä.
Ai niin, aika reilun neljän kilometrin kilpailussa oli 26.42. Eroa suvereenille voittajalle Antoine de Wildelle kertyi tasan kymmenen minuuttia. Vertailun vuoksi kun edellisen kerran de Wilden kanssa kisasin 2004 junnujen EM-maastoissa niin eroa oli varmaankin noin 20 sekuntia 6 kilometrin matkalla. Taakse jäi viisi äijää, mm. 13.48 vitosen viime viikolla juossut burundilainen hävisi minullekin vielä viisi minuuttia.
Uskon, että Foulees de Gois oli itselle kertaelämys. Jos sinne vielä joku päivä eksyn niin edessä on raaka kilpailua edeltävä välineistön testaus sekä useampi rinki Pirkkolan Uimakuoppaa ympäri. Jos jotain hyvää tässä kisassa oli, niin tulevaisuudessa saa olosuhteet olla kilpailuissa kohtalaisen rajuja ennen kuin tämän voittaa. Taisin tosin sanoa tämän Missourissakin pari kertaa, mutta niin vain nekin olosuhteet selätettiin. Nyt unohdetaan vesijuoksut ja keskitytään oleelliseen ja ei muuta kuin täysi höyry ratakisoja kohti.
