Kuten SM-maastomuisteloissani jorisin, Imatra oli suotuisa paikka vuonna 2007. Niin nytkin. Vaikka paikka oli eri kuin edellisissä mestiksissä, olin käynyt Karhumäen kuopassa ennenkin. Pieni déjà vu iski lauantaina tajuntaan 18 vuoden takaa. Osallistuin silloin alueotteluiden neliotteluun 12-vuotiaiden sarjassa. Neliottelu oli meikäläiselle umpisurkea laji kun se sisälsi 600 metriä lukuunottamatta kaikki yleisurheilun lajit joita en hallinnut: korkeus, 60 m aidat ja kuulantyöntö. Pelkästään korkeudessa poikien verryttelykorkeus oli asetettu korkeammalle kuin ennätyskorkeuteni ja jouduin vetämään maksimisuorituksia jo siitä. Taitaa olla edelleen ainoa kerta kun verryttelyssä pystyn parempaan kuin itse kilpailutilanteessa. Ottelun päätöslajin 600 metriä kuitenkin voitin, mutta sillä ei juhlittu kun turpaan tuli pahasti kaikista muista kolmesta lajista.
Tällä kertaa tiesin että pärjätäkseen ei voinut ryhdistäytyä vasta viimeisen 600 metrin aikana. Oli oltava skarppina alusta alkaen. Fiilis on ollut kaksi viikkoa kestäneen Rotterdamin maratonkrapulan jälkeen mainio. Viime viikonlopun maastoihin herkistävä 35 kilometrin kiihtyvä ja sitä edeltävä 3 x 5 km sujuivat mukavasti. Tällä viikolla sitten vain palauttelin kolmevitosesta kolme päivää ja torstaina tein muutaman herkistävän vedon että sai jumit pois jaloista. Sunnuntaiaamuna olikin sitten ruho hyväntuntuinen ja lämmin päivä teki muutenkin terää vanhoille lihaksille.
Reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Paljon jyrkkiä ylämäkiä ja äkäisiä alamäkiä. Alusta vaihteli purusta nurmikkoon, pehmeään hiekkaan ja tartaniin. Ei välttämättä ennakkoon mikään unelmieni reitti, mutta pääasia olikin nautiskella jo pelkästä mukanaolosta.
Miesten nelonen on tunnetusti viimeinen laji. Rata oli vielä kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa päivän kymmenen startin jälkeen, mikä kertoo ainoastaan siitä että osallistujia kisoissa on aivan liian vähän. Jokaisen seuran tulisikin raahata SM-maastoihin kaikki kynnelle kykenevät juoksijat. Kunniamaininta tästä helsinkiläisen Runner’s Clubin naisjoukkueelle, joka muutama minuutti ennen deadlinea keräsi joukkueen kasaan, maksoivat viimeiset lisenssit, ajoivat Imatralle ja lähtivät kotimatkalle kolmen Kalevan Malja -pisteen kera. Ainoana aikuisten sarjojen joukkueena Helsingin alueelta. Esimerkiksi Helsingin Kisa-Veikoista kisoissa olivat yli 17-vuotiaissa ainoastaan mukana minä, Minna ja Virtasen Jouni. Kauas on tultu kymmenen vuoden takaisesta jolloin käytännössä jokaiseen sarjaan HKV sai jalkeille joukkueen.
Miesten nelosen startissa vallitsi leppoisa ilmapiiri. Mukana oli paljon tuttuja: Etelän leirien ruskettamia menijöitä, comebackin tekijöitä, vanhoja mestareita, nuoria uhokkaita ja jäähdyttelijöitä. Ilmassa oli samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin vanhojen amerikanrautojen kokoontumisajoissa Imatran apsin takapihalla. Ylen kamerat etsivät tekijämiehiä alkuhehkutuksiin. Tällä kertaa ennakkotyö oli tehty selkeästi paremmin kuin kolme vuotta sitten jolloin meikäläinen nostettiin ainoana esittelyyn Kenian vahvistusten Koririn ja Rotichin kanssa.
Ukot laitettiin riviin ja lähtölaukaus pamahti. Olin suunnitellut tiukkaa starttia ettei jää pussiin. Jo alkusuora tuntui hyvältä. Aiemmista vuosista poiketen, alkukiihdytyksessä kukaan ei televisioajan himoissa kiirehtinyt sprintaten kärkeen. Ensimmäinen mäki oli jyrkkä hiekkamäki joka sujui mallikkaasti. Löysin itseni kärkiporukan keskeltä. Porukka kuitenkin nopeasti jakautui kolmikon Ukonmaanaho-Lindahl-Siikaluoma karatessa hieman porukasta eroon. Rullailin turvallisen tuntuisessa taustaporukassa mm. Harjamäen, Granbergin, Piipposen, Sundellin ja Jantusen kanssa. Tuttuja selkiä. 1,5 kilometrin kohdalla tultiin jyrkkään hiekkamäkeen joka tuntui sujuvan kuin lentäen. Tiesin siitä että jotain on pielessä, kun juoksu tuntuu näin vahvalta. Alamäki, ylämäki ja alamäki ja kentälle. Ensimmäinen kierros täynnä ja juoksu rullasi helposti ja rennosti. Kolmikko jatkoi edellä ja keskityin vain pistesijakamppailuun. Ohitin Harjamäen ja Jantusen toisen kierroksen alussa. Sijoitus viidentenä ja mentiin jo toista kierrosta. Tosin kannustushuudoista kuulin että loppumatkalla kantatessa taustalla olisi muutaman sekunnin päässä iso ja nälkäinen äijäporukka janoamassa päänahkaa.
Purumäen päällä oli matkaa maaliin noin kilometri kun kuittasin Piipposen ja nousin neloseksi. Edellä menevässä porukassa Siikaluoma löysi uutta vaihdetta ja meidän taisteluksi jäi ainoastaan sijat neljännestä taaksepäin. Irtaannuin isoksi yllätykseksi muutaman sekunnin päähän muusta porukasta ja viimeisessä väliaikapisteessä eroa oli viidentenä tulevaan Sundelliin reilu kolme sekuntia. Viimeiseen ylämäkeen latasin isosti koska tiesin että sen jälkeen oli enää alamäki ja pieni suora juoksurataa. Eihän sieltä kukaan enää ohi tulisi. Eihän. Vilkaisin taakse ennen alamäkeä ja ero oli turvallinen. Hyvänolon tunne hiipi mieleen ja rennosti rullasin alamäen kunnes tajusin loppusuoran alkaessa että taustalla kiritään verisesti. Onneksi sen verran ehdin reagoida että Runner’s High:n mestaruus tuli muutaman kymmenyksen erolla Hannu Granbergiin ja Panu Jantuseen. Ei näköjään ole vielä tarpeeksi kokemusta kasassa että juoksisi kilpailut maaliviivalle saakka. Maalissa oli hyvin imetty virrat ukosta, mutta olo oli tyytyväinen. Edellisen kerran piikkarit olivat jalassa Ruotsi-ottelussa ja niillekin kyyti oli hapokasta kun kaksi piikkiä oli vääntynyt poikittain kengänpohjien alle.
Eniten mieltä lämmitti sijoituksen lisäksi ylämäkien erinomainen sujuvuus ja alusta asti helposti, hallitusti ja rennosti sujunut juoksu. Kausi jatkuu ja seuraavana taas maraton, Tukholmassa.