Maraton on parasta (osa 3): Frankfurt

”Maraton on parasta” -juttusarjassa pääsemme kolmanteen osaan eli kolmas kokonainen on läiskitty. Aiemmat osat löytyvät tästä (Vantaa) ja tästä (Joutseno).

26.5.2013 laitoin ilmoittautumisen sisään saman syksyn Frankfurtin maratonille. Lopulta puolen vuoden valmistautuminen venähti loukkaantumisten myötä 1,5 vuodeksi ja alkoi vähitellen tuntua ikuisuusprojektilta. Aina tuntui olevan valmistautuminen Frankfurtiin käynnissä.

Vuoden 2013 Frankfurtin maraton oli kuitenkin tärkeämpi kuin moni muu tapahtuma. Kahta kuukautta aiemmin olin murtanut reisiluuni kolaroidessani esteen kanssa Ruotsi-ottelussa Tukholman olympiastadionilla. Juoksutauko loppui juuri Frankfurtiin ja symbolisesti olikin tärkeä että juoksin tauon jälkeen ensimmäisen lenkkini Frankfurtin maratonin edellisenä päivänä järjestettävässä Pretzel Run -höntsäilyssä. Tuo 35 minuuttia reilua kuuden minuutin km-vauhtia tuntui jaloissa enemmän kuin monilla maratoonareilla seuraavan päivän koitos. Olin kohtalaisen rapakunnossa, mutta lenkin jälkeen tarjotut pretzelit maistuivat paremmalta kuin aikoihin. Olin palannut juoksuun ja jalka oli kivuton. Tuosta hetkestä alkoi kuitenkin uusi Frankfurt-projekti, joka onneksi saatiin päätökseen tasan vuosi pretzeleiden jälkeen.

Seuraava 12 kuukautta ei sujunut kuitenkaan niin hyvin kun olin ajatellut, akillesvaivat haittasivat koko alkuvuoden. Toukokuun lopusta alkoi kuitenkin hyvä jakso, jonka päätavoitteena olleet Kalevan Kisat ja Ruotsi-ottelu onnistuivat mallikkaasti. Syyskuun alusta käynnistyi hätäinen maratonkausi, joka oli kaikkine erikoisuuksineen erittäin onnistunut lähtötilanne huomioiden. Varmasti moni miettii viisi viikkoa aiemmin juostun Joutsenon SM-maratonin olleen tyhmyyttä Frankfurtia ajatellen, mutta se selkeästi toi uuden ärsykkeen ja buustin maratonkuntoon ja toimi loistavana valmistavana harjoituksena ja opetti paljon jälleen maratonjuoksusta. Siitä palautuminen sujui hyvin ja treenivauhdit ja jalkojen iskutus ottivat uuden harppauksen eteenpäin. Joutsenon ja Frankfurtin maratonin välissä olivat muutamat tärkeät avaintreenit sekä rennosti juostu Lidingöloppet sekä Vantaan maratonin puolimaraton, joka sujui erittäin leppoisasti kiihtyvänä hieman yli 1.09.

Joutsenon maratonin myötä olin jo hieman luovuttanut alkuperäisen tavoitteeni #SubSimon kanssa. 2.24 kuulosti tekemättömältä paikalta, mutta treenien sujumisen myötä tulin myös siihen tulokseen että hitaampikaan aloitusvauhti ei kannattaisi. Todennäköisesti matka alkaisi painaa joka tapauksessa enemmän kuin vauhti. Päädyimmekin siihen tulokseen että 3.24-3.25/km mentäisiin. Joutsenon fiiliksiä tarkemmin pohtineena viimeisen treeniviikon päätin myös vetää hieman reippaammilla treeneillä ettei aivan liikaa löysäilisi.

Saavuin Frankfurtiin hyvissä ajoin perjantaina, jotta ehtisi hieman rentoutua ennen juoksua ja majoituin kilometrin päähän startista ns. punaisten lyhtyjen alueelle päärautatieasemaa vastapäätä. Hieman yliliioiteltu maineensa puolesta kun punaisimmat lyhdyt löytyivät todennäköisesti omasta hotellihuoneestani. Rakastan Frankfurtia sen näppäryyden vuoksi: 45 minuutissa lentokoneen laskeutumisesta olin matkustanut junalla keskustaan ja checkannut sisään hotelliini. Reilun kymmenen asteen lämpötila tuntui hyvin kesäiseltä erittäin kylmän viikon jälkeen. Ilta sujui kevyen höntsän merkeissä, numeron haussa sekä Vapianossa kavereiden kanssa juoruten. Seuraava päivä samoissa merkeissä höystettynä 4-5 päättyneellä Eintracht – Stuttgart -futismatsilla. ”Ein Wahnsinns-Spiel!” kuten Stuttgartin coach Armin Veh ottelusta kommentoi. Valehtelematta vauhdikkain ottelu, minkä olen nähnyt.

Seuraava aamu sarasti aikaisin vaikkakin talviaikaan siirtyminen ”antoi extratunnin” unta. Startti oli 10.00, joten olin laittanut klo 6.00 herätyksen. Täpinöissä heräilin tasan 4.00, jonka jälkeen vielä vedin pienet päiväunet. Kevyt aamupala ja sitten höntsäilin viemään omat juomat toimitettavaksi juoma-asemalle. Sen jälkeen oleskelin vielä hotellihuoneessa ja tuntia ennen kevyelle verryttelylle jonka jälkeen huoneen kautta kisapaikalle. Seitsemän minuuttia ennen starttia hyppäsin aidan yli omaan lähtökarsinaan ja vähitellen alkoi takoa takaraivossa että kohta mennään.

Kävin läpi kisastrategiaa, ja tunnustelin fiiliksiä. Kaikki tuntui olevan kunnossa kun kymmenen sekunnin lähtölaskenta alkoi. Piti olla intoilematta liikaa alussa. Lähtölaukaus ja matkaan. Tiesin että vaikka kuinka jarruttelisin niin silti vauhti ei ainakaan liian hiljaiseksi valahda. Ensimmäinen tonni hieman alle 3.20. Sitten seuraavat pari kilsaa keskustassa mutkitellen n. 3.25. Kolmen kilometrin kohdalla asetuin mukavasti ryhmään, jossa parimetrinen saksalainen jänisäijä ja joku kenialainen veteraani vetivät naisten kakkosryhmän kenialaisia ja etiopialaisia (sijat viidestä eteenpäin). Huomasin ryhmän vetävän juuri oikeaa vauhtia joten päätin että tässä ollaan ja katsellaan mikä meno. Oli kuin bussin penkillä olisi istunut.

Kilometrit valuivat tasaista tahtia ja leppoisasti. Vitoseen 17.00. Hieman tuntui pientä pistoksen poikasta, mutta muuten tuntuma erittäin leppoisaa. Vaikka kuulostaa ulospäin miellyttävältä juosta jäniksen perässä hyvässä porukassa, on kenialais- ja etiopialaisnaisten kanssa erittäin v***umaista juosta. Koko ajan veristä karjumista, tönimistä, hakkaamista, poukkoilua puolelta toiselle. Juomapisteellä oma juoma saatetaan bongata hyvissä ajoin jo sen mentyä ohitse jolloin suositeltava strategia on äkkipysähdys ja kaikkien välissä olevien juoksijoiden läpijuokseminen. Ja pullothan heitetään suoraan alas porukkaan ja toivotaan että kilpakumppani juoksee suoraan pulloon. Kympin kohdalla ajelin suoraan jonkun etiopialaisen niskaan kun pysähtyi suoraan tielle. Takareisi kramppasi äkkistopista hetkellisesti jonka jälkeen päätin ottaa omat ja turvalliset ajolinjat seuraaville juoma-asemille – mahdollisimman kaukana naisista.

Seuraavat kilometrit menivät helposti. 12-13 kilometrin kohdalla siirryttiin keskustasta pois. Vauhti pysyi tasaisena. 10-15 kilometrin välissä hienoista alamäkeä ja vauhti hieman kiihtyi luonnollisesti. 15 km eteni väliajassa 50.45. 15-20 sekuntia alkuperäistä tavoitetta kovempaa. Puolimaraton edelleen näppärästi ajassa 1.11.30. Olo tuntui jälleen voittamattomalta, mutta päätin pitää hermot kurissa. Yksi jannu koki vauhdin liian hiljaiseksi ja irtaantui porukasta. Tiesin hönkäilyn kostautuvan ja vielä me tavattaisiin.

25 km nurkilla huomasin että porukassa mukana roikkuneet ukot alkoivat vähitellen harveta. Toinen jäniskin luopui leikistä jo 17 km kohdalla, mutta saksalainen korsto takoi tasaista vauhtia eteenpäin. Mukana ryhmässä oli kolme afrikkalaisnaista, minä ja kaksi muuta ukkoa. 29 kilometrin kohdalla olimme jo hyvää vauhtia tulossa takaisin päin ja yhtäkkiä alkoi jäniksellämme olla vaikeata ja hän jättäytyi porukkamme perälle. Pieni shokki. Olin jo siinä mindsetissä että jannu vetelisi maaliin asti ja voisi vain bussinpenkillä istuskella ja poimia kovan ennätysparannuksen taskuun. Viimeisenä korahduksena hän nousi vielä hetkellisesti keulille mutta 30 km kohdalla hän nostikin kädet ylös ja sanoi että antakaa mennä. Yhtäkkiä kuski olikin heittänyt meidät ulos kävelemään 12 km kohteesta. 30 km väliaika 1.41.53 eli vieläkin 2.23.30 alle menevää aikaa ennustellen – jos jaksaisi rykiä maaliin.

Jäniksen lopetettua olin kahden kenialaisnaisen ja yhden etiopialaisen kanssa nelisteen omana ryhmänä. Tiesin että pakko on yrittää pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Edessä olisi pitkä monien kilometrien suora kohti keskustaa. Homma säilyikin kasassa 33 kilometriin saakka jolloin aloin huomata ensimmäisiä isompia väsymisen merkkejä. Etureidet alkoivat jälleen vetää jäkkiin. Siitä huolimatta puolen matkan kohdalla reuhkonut jannu tuli selkä edellä vastaan. Muutenkin edeltä alkoi tippua väsynyttä jengiä. Naisten ykkössuosikki, vuoden 2009 10 000 m maailmanmestari, Meselech Melkamu ja hänen henkilökohtainen jäniksensä olivat kuukahtaneet tien viereen ja vieressä ajelleen moottoripyörän selästä italialaismanageri huuteli tiukkoja väliaikoja ja seuralaiseni olivat naisten kisassa sijoilla 3.-5.

35 km juoma-asemalla tipuin porukan kyydistä lopullisesti. Siinä vaiheessa tiesin että nyt ollaan taas tutussa tilanteessa. Eväät oli syöty. 35 km väliaika kuitenkin vielä alle kahden tunnin: 1:59:35. Pitkä ja hyvin tuttu taisto oli edessä jälleen. Yritin pitää rytmiä yllä, mutta jalka ei vain noussut enää. Pää alkoi tyhjetä ja silmät seistä päässä. Tonnit alkoivat valua 3.50 nurkille ja muutama jopa yli. Saavuimme takaisin keskusta-alueelle. Olin ennakkoon ajatellut tämän keskustaan saapumisen olevan huojentava loppua ajatellen kun pääsisi taas yleisön kannustuksen piiriin. Keskusta-alueen mutkittelu tuntuikin haastavalta ja yleisöä en enää isommin erottanut. Katselin kilometriväliaikoja ja yritin pakottaa liikettä jalkoihin. Aiemmin porukastamme tippuneita ukkoja tuli tasaisella höyryllä ohi viimeisten kilsojen aikana. Itsekin vielä pönkkäjaloilla sain yhden kenialaisnaisen poimittua ja nousin naisten sarjan viidenneksi. Kilometri ennen maalia tiesin että pienellä kirillä saisin vielä ennätyksen pelastettua tuliaisena.

Frankfurtin maaliintuloa hehkutetaan yhtenä maailman tyylikkäimmistä. Viimeinen 80 metriä rullaillaan Festhallen sisällä, discojumppa pauhaa ja kuuluttaja hehkuttaa. Pakko myöntää, että näyttää tyylikkäämmältä katsojan näkökulmasta kuin juoksijan. Odotin vain että pääsen tuskan lopettamaan. Ja siihen se päättyi pehmeälle matolle paperisilpun sekaan. 2:27:02. Loppuen lopuksi kymmenen sekunnin ennätysparannus. Hieman hapotti. Viimeinen 7 km 3.49/km tahtia. Ei varmasti kaunista ollut, mutta kuvien perusteella kohtalaisen ryhdikästä kuitenkin.

Onko maraton edelleen parasta? Kyllä se on ja Frankfurtin jälkeen halu maratonille 100 % siirtymiselle vain lisääntyi. Juoksu oli kunnon mukainen suoritus. Lisää treeniä vain niin jaksaa polkea pidemmälle. 30 km juoksukunto on valitettavasti liian vähän näissä karkeloissa. Uutta parasta kohti.