Vuoden 2012 Kalevan Kisat on sitten korkattu. Herätessäni tänä aamuna en ehkä ensimmäiseksi uskoisi että eilen on tultu juostuakin. Jalat freesinä, mutta vasen yläkroppa tuntuu hieman kankealta. Edellisestä päivityksestä on hieman aikaa, joten on ehkä syytä kerrata tapahtumia kesän ajalta ja sitä miksi vasen olkapää tuntuu nyt kuin olisi eilen kiskaissut kylmiltään 90 metrin keihäskaaren.
Juhannukseen asti kaikki sujui erinomaisesti. Kunto mahtavassa nousussa koko ajan. Jämsän Karnevaaleilla puoli tuntia esteiden jänistyksen (1800m: n. 5.13) jälkeen 1500m 3.50,18 ja Keuruun Kesäkisoissa 3000 metrillä helppo kiihtyvä 8.20 (viimeinen tonni n. 2.39). Normaalisti kesäkuusta juoksemisen fiilis paranee vielä selvästi kohti elokuuta ja kaikki merkit viittasivat jälleen tähän. Näin ei käynyt tällä kertaa. Liekö syynä pahin allergiakesä aikoihin vai mikä, mutta juhannuksen jälkeen keuhkot iskivät aivan lukkoon ja treeneistä ei tullut mitään. Lapinlahden eliittiä ennen iski vielä päälle kuume ja antibioottikuuri. SM-viestien 800m meni hyvin, mutta eihän noin lyhyellä matkalla tarvitse edes hengittää. Heinäkuun lopussa katastrofaalisen Lappeenrannan eliittikisastartin jälkeen suuntana oli Schwartzwald ja tarkoituksena vetää hyvä setti treeniä reilun viikon ajan. Siellähän homma lähti jälleen toimimaan. Henki virtasi pitkästä aikaa paremmin ja juokseminen alkoi tuntua juoksemiselta. Siitä sitten muutaman startin kautta Kalevan Kisoihin ja esteisiin.
Kaksi aiempaa estestarttia kesällä Espoossa ja Urjalassa olivat päättyneet rennon tuntuisesta 3min/km-vauhdista luokattoman hitaisiin aikoihin viimeisen tonnin aikana. Espoossa viimeinen tonni 3.20 ja Urjalassa 3.28. Lahdessa päätin ottaa tavoitteeksi rennon alun ja päättää se kovaan kiihtyvään tonniin ja ennätykseen. Ongelma vain oli kilpailussa, että otin alun aivan järjettömän hitaasti ja rennosti. Ensimmäinen tonni 3.08 ja 2000m n. 6.16. Sitten lähdin vähitellen kirimään ja sekin lähti laiskasti liikkeelle. Luottamus omaan esteilyyn oli kadoksissa ja koko ajan oli pieni pelko perseessä että jalka ei enää nousekaan lopussa. Sitten 600m ennen maalia lähdin tykittämään. Huomasin toisena olevan Tuokon kaukana, mutta en hetkeäkään epäillyt ettenkö saisi häntä kiinni ja ottaisi hopeata kotiin. Viimeisellä kierroksella vauhtia oli niin paljon että esteiden ylitys jo valmiiksi barbaarisella tekniikalla oli hankalaa. Takasuoran esteet menivät hillittömällä sipsuttelulla ja viimeiselle vesiesteelle tulin hirmuisella pönkällä ja olin jo lähellä mennä siinä nenälleni. Pateja silti löytyi entistä enemmän ja näin Tuokon horjahtavan viimeiseen esteeseen. Olin jo mietteissäni juoksemassa viimeistä 50 metriä kun piikkareiden etupiikit nappasivat kiinni viimeiseen esteeseen. Ja se olikin menoa sitten. Tästä linkistä parempaan kuvaelmaan mitä viimeisellä kierroksella tapahtui. Kolarin jälkeen raahauduin maaliin ja siitä Yle Puheen haastattelun kautta ensiapuun käärittäväksi jääpusseihin. Eniten osumaa ottivat lonkka, olkapää ja vasen käsi. Mutta mikä tärkeintä niin jalat ja aurinkolasit säilyivät ehjänä, vaikka joissain medioissa hehkutettiin Oakleyen jo potkaisseen tyhjää. Ei niitä niin helpolla hengiltä saada.
Maalissa olo oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta olin tyytyväinen mitaliin ja siihen että näillä näkymin joten kuten ehjänä rajusta lennosta säilyi. Toisaalta olin erittäin pettynyt omaan munattomaan juoksuun. Ei muuta kuin lisää kokemusta ja estevarmuutta koneeseen, niin eiköhän tästäkin vielä hyvä tule joku päivä. Toivottavasti uusi yritys yhdeksän minuutin saalistamiseen tarjotaan vielä ensi lauantaina Göteborgissa Ruotsi-ottelussa. Silloin mennään alusta asti. Jos viimeiseen esteeseen kaadutaan niin siihen kaadutaan puhtaasta hapotuksesta.
Sitä ennen vielä huomenna 1500 metriä ja siitä minulla on erittäin hyvä fiilis. Jalat ja keuhkot tuntuvat nyt parhaimmilta sitten kesäkuun. Ja eiköhän vasen käsikin jo huomenna liiku. Ei sitä käsillä kuitenkaan juosta.