Suomi täyttää tänään 97 vuotta. Itsenäisyyspäivän kliseisiin kuuluu pohdinta suomalaisuuden merkitsemisestä itselleen.
Itse en ehkä ole mikään perinteisen suomalaisen malliesimerkki. En syö salmiakkia, mämmiä, joululaatikoita enkä lakritsia. Selviän hyvin ilman ruisleipää ja saunomassa käyn noin kerran kuukaudessa. Pidän mustista talvista, Fazerin suklaista sininen on se mitäänsanomattomin ja jääkiekon seuraaminen ei ole enää napannut pitkiin aikoihin. Mutta omaksi onneksi suomalaisuus on paljon muutakin kuin materiaa.
Mitä enemmän olen viettänyt aikaa ulkomailla, sitä enemmän on alkanut arvostaa suomalaisuutta ja suomalaista passia. Suomalaisuus on maailmalla aika tuntematonta ja neutraalia ja ei tarvitse elää minkään stereotypian alla. Opiskellessani Yhdysvalloissa usein kysyttiin mitä asioita kaipailen kotimaastani. Kaipasin kebabia, sisältä lämpimiä taloja, täydellisiä kesäpäiviä, hiekkapohjaisia juoksureittejä, luontoa, julkista liikennettä, turvallisuutta, hedelmäirtokarkkeja, hyvänmakuista ja puhdasta raanavettä sekä aitoja ja kiinnostavia ihmisiä, jotka tietävät mitä oman kylän ulkopuolella tapahtuu…sen lisäksi erityisesti kaipasin vapautta tehdä asioita mitä haluaisin ja miten haluaisin. Yhdysvallat ja erityisesti keskilänsi on kaikesta ”Land of free” -hehkutuksesta huolimatta kuitenkin hyvin ummehtunut ja sisäsiittoinen paikka. Tämä jos mikä lisäsi arvostusta henkilökohtaista vapautta kohtaan.
Nuorena juoksijan alkuna unelmoin Suomen edustuspaidan pukemisesta ja niin toivottavasti unelmoi tälläkin hetkellä tulevat suomalaisjuoksijat. Pääsin sen kokemaan ensimmäisen kerran Liettuassa 16-vuotiaana vuonna 2001 maaottelussa Puolaa ja Baltian maita vastaan. Vaikka kilpailu itsessään oli totaalinen fiasko, se toi virtaa jatkaa yrittämistä. Sen jälkeen edustuksia onkin tullut reilut kymmenen kertaa – tosin aikuisten sarjan ensipuraisua sain odotella aina vuoteen 2011 saakka. Jokainen näistä kerroista on hyvin erityinen ja saa aina pienen extravapinan myös kokeneemman juoksijan varpaisiin kun pukee sinivalkoista paitaa päälle. Vielä ei ole tullut vastaan hetkeä etteikö edustaminen innostaisi. Sitten kuin näin käy niin alkaa vähitellen eläke kutsua.
Ensi viikolla on taas aika karata Suomesta. Vaikka aina himoitsee talven tullen pois loskaisesta ja lumisesta Helsingistä, sitä aina yhtä mielellään palaa takaisin. Hyvää itsenäisyyspäivää!
Hieman on tullut toivomuksia raotella tarkemmin treenaamisia. Kulunut viikko oli hyvin perinteinen – tosin viime aikojen tekemiset huomioiden normaalia kilometririkkaampi. Tavoitteena olisi ensi viikolle yrittää jopa kutitella 200 km rajaa että keräisi hyvää ärsykettä ennen Espanjan leirin alkua. Lähtö Espanjaan olisi 10.12. ja paluu Dubain kautta 25.1. Nyt varmasti muutamat vanhemmat parrut kiroavat taas kun nykyjuoksijat lähtevät lomailemaan aurinkorannoille. Ja tottahan se on. Mitään en inhoa niin paljon kuin kylmää, räntää ja loskaa ja onhan ne kiinalaiset wokkibuffetit Torreviejassa aivan jumalallisen täyttäviä. Lähtisin sinne todennäköisesti vaikka en juoksisi sitäkään kuin nyt juoksen.
Viikko 48/2014
Ma 24.11. ap: Pk-8km (4.30/km) ip: Rentoa sambaamista 13 km (sis. yhden äkäisemmän mäkivedon kabanossit silmillä)
yht. 21 km
Ti 25.11. Verryttely + VK-12 km (3.29/km) + Verryttely + kevyt puntti
yht. 19 km
Ke 26.11.Pk-15 km
yht. 15 km
To 27.11. ap: Pk- 7 km ip: Pk-19 km
yht. 26 km
Pe 28.11. Verryttely + 3 km (Pirkkolan Talvijuoksusarjan reitti) 9.51 + 3 x 500 m ylämäkeä (avg. 1.32) + 3 km 9.28 + 3 x 500 m ylämäkeä (avg 1.30) + verryttely
yht. 22 km
La 29.11. ap: Pk-kevyt loskassa 14 km + kevyt puntti ip: Höntsää 5 km
yht. 19 km
Once-in-a-life juoksutapahtumaksi mainostettu Tukholman Tunnelrun herätti mielenkiintoni heti kun sen bongasin muutama kuukausi sitten. Silloin juoksu oli jo käytännössä loppuunmyyty muutamia kärkiryhmän paikkoja lukuunottamatta. Lopulta ilmoittautuneita tulikin noin 43 000 ja samalla juoksusta muodostui Euroopan suurin kympin juoksu.
Oma tavoitteeni juoksuun oli hakea uudenlainen juoksukokemus,käynnistää treenikausi sekä seurailla järjestelyjen sujuvuutta. Lidingöloppetin organisaatio pyöritti Tunnelijuoksua, mutta puitteet olivat nyt aivan toisenlaiset kun maastopolut olivat vaihtuneet leveisiin asfalttipätkiin.
Pari viikkoa vaivanneet (lepäämisestä johtuvaa?) polvikivut ja flunssa olivat helpottamaan päin ja sain tehtyä yhden käynnistävän treenin keskiviikkona. Juoksentelin minuutin palautuksella 1 km – 1 km – 2 km – 1 km – 1 km siihen malliin että ajattelin hyvällä reitillä 32 minuutin alituksen olevan mahdollinen.
Lunta alkoi sopivasti tippua Helsingissä lähdön hetkellä ja ajoitus pienelle etelän reissulle ei ollut yhtään huonompi. Kone oli myöhässä tunnin verran ja lentoreittiä jouduttiin hieman muokkaamaan, mutta sopivasti ehdin vielä napata numeroni Drottninggatani Intersportista. Tukholmassa odotteli varsin kesäiseltä tuntuva parin asteen lämpötila ja ankean harmaa vesisade, joka pehmeään lumipatjaan verrattuna tuntui kuitenkin varsin piristävältä juoksijan ajatusmaailmaan.
Aamulla heräilin muutaman neliön kokoisessa yksiössäni Ånedin Hostellin poijulla ja raahauduin jo Tukholman reissujen perinteeksi muodostuneelle McPuurolle Slussenille. Aamupala oli muutenkin hieman normaalista poikkeava kun puuron kyljessä menivät myös korvapuusti ja tuplaespresso. Konetta piti hieman käynnistellä ei niin virkeästi nukutun yön jälkeen. Slussenilta nappasin metron Stadionille ja majoittauduin Östermalms IP:lle. Päätin jäädä kauimpaan mahdollisimpaan tavarasäilöön noin kilometrin päähän kisapaikalta jotta säästäisin ruuhkissa.
Verryttelyn tein pikaisesti tekonurtsia kiertäen, heitin tavarat säilöön ja lähdin viuhahtamaan kohti lähtöpaikkaa kisa-asusteessa. Siellä piti olla 20 minuuttia ennen starttia ja oli parempi olla hyvissä ajoin ettei jumitu ruuhkan taakse. Viime hetkillä sujahdin sisään. Sieltä jatkettiin lähtöpaikalle rennosti kävellen jenkkifutareiden johdolla. 15 minuuttia seisoskelua lähtöviivalla ja sitten olikin jo lähdön aika.
Ensimmäinen 300 metriä ulkona, jonka jälkeen sukellettiin tunneliin. Nopeasti kärkiporukka erottautui muista. Tiesin reitin vaihteluvuuden joten päätin panostaa koviin alamäkiin ja yrittäen ottaa rennosti ylämäet. Ensimmäinen tonni mentiin 2.49 tiukkaa alamäkirallattelua. Porukassa Ruotsin maajoukkuemiehet Daniel Lundgren, Lars Södergård, David Nilsson sekä viime vuonna Etiopiasta Ruotsiin rantautunut 18-vuotias Ebba Tulu Chala.
Toisella ylämäkitonnilla rauhoitin hieman tahtia ja väliaika 2 km:iin 6.02. Kolmen kilometrin väliaika 9.11. Yhtäkkiä huomasin taustalta kuuluvan tuttua askellusta kun Ruotsi-ottelussakin esteitä rullannut Napoleon Solomon tuli peesiin. Olin varma että Napoleon oli myöhästynyt startissa ja näin myös jannu kertoi juoksun jälkeen. Neljäs alamäkitonni hurahti taas alle kolmen minuutin ja 4 km väliaika oli 12.07 ja olo oli hyvin vahva. Sitten alkoi ylämäkiosuus kääntöpaikalle Mårten Boströmin ylläpitämän lumipisteen jälkeen. Kapkaupungin reitit tulivat mieleen kun kiivettiin kävelyvauhtia kohti puoltaväliä. Kärki oli nykäissyt noin puolen minuutin eron. Väliaika vitoseen 15.47 eli tonni 3.40. Sitten käännös ja rullausta alamäkeen pönkkäjaloilla. Kuudes kilsa rajua alamäkeä 2.48. Seuraavaa kilsaa ei jaksanut enää puskea. Kunto alkoi loppua. Kauan se olikin kestänyt. 7 km väliaika kiiveten 21.55. Vielä yksi pitkä alamäki jonka jälkeen lähti lopun tappava ylämäki. Viimeiset kilometrit n. 3.20 keskivauhtia ja loppuaika 31.53. Yksi reitin erikoisuuksista oli että maali oli ylempänän kuin lähtöpaikka. Tauon jälkeen juoksu sujui taas hurjilla tehoilla. Viimeinen 7 km yli 190 sykkeillä. Pakko olla erittäin tyytyväinen juoksuun.
Tukholman Tunnelrun oli varmasti parhaiten järjestetty juoksutapahtuma missä olen ollut mukana. Reilut 40 000 juoksijaa upposivat mallikkaasti alueelle. Reitti oli rankkuudesta huolimatta erittäin juostava sekä tunnelmapisteet olivat huolellisesti suunniteltu. Saa nähdä pysyvätkö järjestäjät lupauksissa tapahtuman ainutlaatuisuudesta.
Ja onpahan nytten sitten myös päädytty Ruotsin lottolähetykseenkin. Tavasin numeron kolme illan arvontaan juoksun jälkeen ja sehän päätyikin sitten illan lottoriville. Ei mennyt pakkoruotsin opiskelu hukkaan kun saatiin jo kolmannella otoksella purkkiin: ”Tre en trea.” Tai jotain sinne päin.
Kolme viikkoa on Frankfurtista kulunut. Kuten tapana on, ylimenokaudella tapahtuu yleensä se totaalinen leviäminen. Olin täysissä maratonpöllyissä viikon ajan ja ehdin jo täytellä ilmoittautumisen seuraavalle maralle. Rotterdam kutsuu 12.4.2015. Jo Frankfurtin paluulennolla Leikolan Ismon kainalossa täyttelin exceliin vuosisuunnitelman toukokuulle saakka.
Alustavasti oli ajatuksissa aloittaa kevyt juokseminen viikon huilauksen jälkeen, mutta siinä vaiheessa ei vielä juoksupolut houkutelleet. Sitten iski viikon kestänyt flunssa ja epämääräiset polvikivut. Taas nähtiin ettei lepääminen kannata.
Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja suuntasin Aktia Cupiin eilen juoksemaan 5 km, jotta homma saataisiin katki ja uutta kautta käyntiin. Kolmen viikon tauolla ja kahdella 30 minuutin lenkillä juoksu oli hieman karstaista, mutta #rennonkova 15.40 kuitenkin miellytti. Tarkoitus oli avata konetta viikon päästä juostavaan Tukholman Tunnelruniin. Sinne lähdetään nautiskelemaan juoksuturismista ilman sen suurempia tavotteita ja tsekkaamaan tämä ”once-in-a-lifetime” -kokemukseksi mainostettu juoksuhäppeninki. Jos sen jälkeen sitten pääsisi treenaamaan totisemmin tai ainakin viimeistään 10.12. kun pakkaan matkalaukut ja suuntaan Espanjaan. Torrevieja kutsuu. Valitettavasti ei Maspalomasiin tällä kertaa.
Ja ettei siinä kaikki Tukholman juoksuiloitteluista. Todennäköisesti myös Tukholman maraton kutsuu ensi toukokuussa. Menin jo esittämään alustavan kiinnostukseni startata 30-v. synttäreitteni kunniaksi 30.5.2015 Tukholmassa kun ensimmäinen Pohjoismaiden maratonmaaottelu kylässä järjestetään. Toivottavasti silloin ei tarvitse majoittua jo kantapaikaksi muodostuneessa Ånedin Hostellissa!
Kantapaikka Ånedin Hostel Tukholmassa kutsuu ensi viikonloppuna!
”Maraton on parasta” -juttusarjassa pääsemme kolmanteen osaan eli kolmas kokonainen on läiskitty. Aiemmat osat löytyvät tästä (Vantaa) ja tästä (Joutseno).
26.5.2013 laitoin ilmoittautumisen sisään saman syksyn Frankfurtin maratonille. Lopulta puolen vuoden valmistautuminen venähti loukkaantumisten myötä 1,5 vuodeksi ja alkoi vähitellen tuntua ikuisuusprojektilta. Aina tuntui olevan valmistautuminen Frankfurtiin käynnissä.
Vuoden 2013 Frankfurtin maraton oli kuitenkin tärkeämpi kuin moni muu tapahtuma. Kahta kuukautta aiemmin olin murtanut reisiluuni kolaroidessani esteen kanssa Ruotsi-ottelussa Tukholman olympiastadionilla. Juoksutauko loppui juuri Frankfurtiin ja symbolisesti olikin tärkeä että juoksin tauon jälkeen ensimmäisen lenkkini Frankfurtin maratonin edellisenä päivänä järjestettävässä Pretzel Run -höntsäilyssä. Tuo 35 minuuttia reilua kuuden minuutin km-vauhtia tuntui jaloissa enemmän kuin monilla maratoonareilla seuraavan päivän koitos. Olin kohtalaisen rapakunnossa, mutta lenkin jälkeen tarjotut pretzelit maistuivat paremmalta kuin aikoihin. Olin palannut juoksuun ja jalka oli kivuton. Tuosta hetkestä alkoi kuitenkin uusi Frankfurt-projekti, joka onneksi saatiin päätökseen tasan vuosi pretzeleiden jälkeen.
Seuraava 12 kuukautta ei sujunut kuitenkaan niin hyvin kun olin ajatellut, akillesvaivat haittasivat koko alkuvuoden. Toukokuun lopusta alkoi kuitenkin hyvä jakso, jonka päätavoitteena olleet Kalevan Kisat ja Ruotsi-ottelu onnistuivat mallikkaasti. Syyskuun alusta käynnistyi hätäinen maratonkausi, joka oli kaikkine erikoisuuksineen erittäin onnistunut lähtötilanne huomioiden. Varmasti moni miettii viisi viikkoa aiemmin juostun Joutsenon SM-maratonin olleen tyhmyyttä Frankfurtia ajatellen, mutta se selkeästi toi uuden ärsykkeen ja buustin maratonkuntoon ja toimi loistavana valmistavana harjoituksena ja opetti paljon jälleen maratonjuoksusta. Siitä palautuminen sujui hyvin ja treenivauhdit ja jalkojen iskutus ottivat uuden harppauksen eteenpäin. Joutsenon ja Frankfurtin maratonin välissä olivat muutamat tärkeät avaintreenit sekä rennosti juostu Lidingöloppet sekä Vantaan maratonin puolimaraton, joka sujui erittäin leppoisasti kiihtyvänä hieman yli 1.09.
Joutsenon maratonin myötä olin jo hieman luovuttanut alkuperäisen tavoitteeni #SubSimon kanssa. 2.24 kuulosti tekemättömältä paikalta, mutta treenien sujumisen myötä tulin myös siihen tulokseen että hitaampikaan aloitusvauhti ei kannattaisi. Todennäköisesti matka alkaisi painaa joka tapauksessa enemmän kuin vauhti. Päädyimmekin siihen tulokseen että 3.24-3.25/km mentäisiin. Joutsenon fiiliksiä tarkemmin pohtineena viimeisen treeniviikon päätin myös vetää hieman reippaammilla treeneillä ettei aivan liikaa löysäilisi.
Saavuin Frankfurtiin hyvissä ajoin perjantaina, jotta ehtisi hieman rentoutua ennen juoksua ja majoituin kilometrin päähän startista ns. punaisten lyhtyjen alueelle päärautatieasemaa vastapäätä. Hieman yliliioiteltu maineensa puolesta kun punaisimmat lyhdyt löytyivät todennäköisesti omasta hotellihuoneestani. Rakastan Frankfurtia sen näppäryyden vuoksi: 45 minuutissa lentokoneen laskeutumisesta olin matkustanut junalla keskustaan ja checkannut sisään hotelliini. Reilun kymmenen asteen lämpötila tuntui hyvin kesäiseltä erittäin kylmän viikon jälkeen. Ilta sujui kevyen höntsän merkeissä, numeron haussa sekä Vapianossa kavereiden kanssa juoruten. Seuraava päivä samoissa merkeissä höystettynä 4-5 päättyneellä Eintracht – Stuttgart -futismatsilla. ”Ein Wahnsinns-Spiel!” kuten Stuttgartin coach Armin Veh ottelusta kommentoi. Valehtelematta vauhdikkain ottelu, minkä olen nähnyt.
Marathon expo.
Seuraava aamu sarasti aikaisin vaikkakin talviaikaan siirtyminen ”antoi extratunnin” unta. Startti oli 10.00, joten olin laittanut klo 6.00 herätyksen. Täpinöissä heräilin tasan 4.00, jonka jälkeen vielä vedin pienet päiväunet. Kevyt aamupala ja sitten höntsäilin viemään omat juomat toimitettavaksi juoma-asemalle. Sen jälkeen oleskelin vielä hotellihuoneessa ja tuntia ennen kevyelle verryttelylle jonka jälkeen huoneen kautta kisapaikalle. Seitsemän minuuttia ennen starttia hyppäsin aidan yli omaan lähtökarsinaan ja vähitellen alkoi takoa takaraivossa että kohta mennään.
Kävin läpi kisastrategiaa, ja tunnustelin fiiliksiä. Kaikki tuntui olevan kunnossa kun kymmenen sekunnin lähtölaskenta alkoi. Piti olla intoilematta liikaa alussa. Lähtölaukaus ja matkaan. Tiesin että vaikka kuinka jarruttelisin niin silti vauhti ei ainakaan liian hiljaiseksi valahda. Ensimmäinen tonni hieman alle 3.20. Sitten seuraavat pari kilsaa keskustassa mutkitellen n. 3.25. Kolmen kilometrin kohdalla asetuin mukavasti ryhmään, jossa parimetrinen saksalainen jänisäijä ja joku kenialainen veteraani vetivät naisten kakkosryhmän kenialaisia ja etiopialaisia (sijat viidestä eteenpäin). Huomasin ryhmän vetävän juuri oikeaa vauhtia joten päätin että tässä ollaan ja katsellaan mikä meno. Oli kuin bussin penkillä olisi istunut.
Kilometrit valuivat tasaista tahtia ja leppoisasti. Vitoseen 17.00. Hieman tuntui pientä pistoksen poikasta, mutta muuten tuntuma erittäin leppoisaa. Vaikka kuulostaa ulospäin miellyttävältä juosta jäniksen perässä hyvässä porukassa, on kenialais- ja etiopialaisnaisten kanssa erittäin v***umaista juosta. Koko ajan veristä karjumista, tönimistä, hakkaamista, poukkoilua puolelta toiselle. Juomapisteellä oma juoma saatetaan bongata hyvissä ajoin jo sen mentyä ohitse jolloin suositeltava strategia on äkkipysähdys ja kaikkien välissä olevien juoksijoiden läpijuokseminen. Ja pullothan heitetään suoraan alas porukkaan ja toivotaan että kilpakumppani juoksee suoraan pulloon. Kympin kohdalla ajelin suoraan jonkun etiopialaisen niskaan kun pysähtyi suoraan tielle. Takareisi kramppasi äkkistopista hetkellisesti jonka jälkeen päätin ottaa omat ja turvalliset ajolinjat seuraaville juoma-asemille – mahdollisimman kaukana naisista.
Seuraavat kilometrit menivät helposti. 12-13 kilometrin kohdalla siirryttiin keskustasta pois. Vauhti pysyi tasaisena. 10-15 kilometrin välissä hienoista alamäkeä ja vauhti hieman kiihtyi luonnollisesti. 15 km eteni väliajassa 50.45. 15-20 sekuntia alkuperäistä tavoitetta kovempaa. Puolimaraton edelleen näppärästi ajassa 1.11.30. Olo tuntui jälleen voittamattomalta, mutta päätin pitää hermot kurissa. Yksi jannu koki vauhdin liian hiljaiseksi ja irtaantui porukasta. Tiesin hönkäilyn kostautuvan ja vielä me tavattaisiin.
25 km nurkilla huomasin että porukassa mukana roikkuneet ukot alkoivat vähitellen harveta. Toinen jäniskin luopui leikistä jo 17 km kohdalla, mutta saksalainen korsto takoi tasaista vauhtia eteenpäin. Mukana ryhmässä oli kolme afrikkalaisnaista, minä ja kaksi muuta ukkoa. 29 kilometrin kohdalla olimme jo hyvää vauhtia tulossa takaisin päin ja yhtäkkiä alkoi jäniksellämme olla vaikeata ja hän jättäytyi porukkamme perälle. Pieni shokki. Olin jo siinä mindsetissä että jannu vetelisi maaliin asti ja voisi vain bussinpenkillä istuskella ja poimia kovan ennätysparannuksen taskuun. Viimeisenä korahduksena hän nousi vielä hetkellisesti keulille mutta 30 km kohdalla hän nostikin kädet ylös ja sanoi että antakaa mennä. Yhtäkkiä kuski olikin heittänyt meidät ulos kävelemään 12 km kohteesta. 30 km väliaika 1.41.53 eli vieläkin 2.23.30 alle menevää aikaa ennustellen – jos jaksaisi rykiä maaliin.
Jäniksen lopetettua olin kahden kenialaisnaisen ja yhden etiopialaisen kanssa nelisteen omana ryhmänä. Tiesin että pakko on yrittää pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Edessä olisi pitkä monien kilometrien suora kohti keskustaa. Homma säilyikin kasassa 33 kilometriin saakka jolloin aloin huomata ensimmäisiä isompia väsymisen merkkejä. Etureidet alkoivat jälleen vetää jäkkiin. Siitä huolimatta puolen matkan kohdalla reuhkonut jannu tuli selkä edellä vastaan. Muutenkin edeltä alkoi tippua väsynyttä jengiä. Naisten ykkössuosikki, vuoden 2009 10 000 m maailmanmestari, Meselech Melkamu ja hänen henkilökohtainen jäniksensä olivat kuukahtaneet tien viereen ja vieressä ajelleen moottoripyörän selästä italialaismanageri huuteli tiukkoja väliaikoja ja seuralaiseni olivat naisten kisassa sijoilla 3.-5.
35 km juoma-asemalla tipuin porukan kyydistä lopullisesti. Siinä vaiheessa tiesin että nyt ollaan taas tutussa tilanteessa. Eväät oli syöty. 35 km väliaika kuitenkin vielä alle kahden tunnin: 1:59:35. Pitkä ja hyvin tuttu taisto oli edessä jälleen. Yritin pitää rytmiä yllä, mutta jalka ei vain noussut enää. Pää alkoi tyhjetä ja silmät seistä päässä. Tonnit alkoivat valua 3.50 nurkille ja muutama jopa yli. Saavuimme takaisin keskusta-alueelle. Olin ennakkoon ajatellut tämän keskustaan saapumisen olevan huojentava loppua ajatellen kun pääsisi taas yleisön kannustuksen piiriin. Keskusta-alueen mutkittelu tuntuikin haastavalta ja yleisöä en enää isommin erottanut. Katselin kilometriväliaikoja ja yritin pakottaa liikettä jalkoihin. Aiemmin porukastamme tippuneita ukkoja tuli tasaisella höyryllä ohi viimeisten kilsojen aikana. Itsekin vielä pönkkäjaloilla sain yhden kenialaisnaisen poimittua ja nousin naisten sarjan viidenneksi. Kilometri ennen maalia tiesin että pienellä kirillä saisin vielä ennätyksen pelastettua tuliaisena.
Frankfurtin maaliintuloa hehkutetaan yhtenä maailman tyylikkäimmistä. Viimeinen 80 metriä rullaillaan Festhallen sisällä, discojumppa pauhaa ja kuuluttaja hehkuttaa. Pakko myöntää, että näyttää tyylikkäämmältä katsojan näkökulmasta kuin juoksijan. Odotin vain että pääsen tuskan lopettamaan. Ja siihen se päättyi pehmeälle matolle paperisilpun sekaan. 2:27:02. Loppuen lopuksi kymmenen sekunnin ennätysparannus. Hieman hapotti. Viimeinen 7 km 3.49/km tahtia. Ei varmasti kaunista ollut, mutta kuvien perusteella kohtalaisen ryhdikästä kuitenkin.
Pari kilometriä maaliin. Hieman perse tipahtanut ja ryhti lysähtänyt.Team Runner’s High reissussa. #Sub330
Onko maraton edelleen parasta? Kyllä se on ja Frankfurtin jälkeen halu maratonille 100 % siirtymiselle vain lisääntyi. Juoksu oli kunnon mukainen suoritus. Lisää treeniä vain niin jaksaa polkea pidemmälle. 30 km juoksukunto on valitettavasti liian vähän näissä karkeloissa. Uutta parasta kohti.
Paluumatka maailman hauskimmassa seurassa. Selfie Ismon kanssa.
Sain Garminilta testiin Forerunner 15 -rannetietokoneen ja hyvillä mielin päätinkin lähteä testailemaan kyseistä laitetta. En ollut ennen Garmineita käyttänytkään vaan sykemittarihistoriani kattaa Polaria ja Suuntoa. Ja onpa TomTominkin GPS-kelloa tullut testailtua. Ensimmäisen mittarini sain jo joskus 90-luvun lopulla ja onkin ollut mielenkiintoista seurailla kuinka ovat siitä kehittyneet. Ensiksi oli hienoutta nähdä oma syke, sitten tulivat jalka-podit, tietokoneeseen ladattavat treenivälineet, korkeusmittarit, gps-kellot, aktiivisuusrannekkeet…mitä seuraavaksi?
Forerunner 15:n pakkausta avatessani oli kuin olisi palannut vuosituhannen vaihteen kovien sykepantojen maailmaan. Garminin perinteikäs panta tuntui varsin erikoiselta kangaspantojen jälkeen. Mitään hiertymiä ja vastaavia se ei kuitenkaan itsellä aiheuttanut. Forerunner 15 uppoaa erittäin edulliseen hintaluokkaan (150-200 €) GPS-kellojen sarjassa ja se kannattaa muistaa tuotetta käsitellessä. Alkuun fiilis kellosta oli hieman lelumainen. Värivalikoimaa löytyy laidasta laitaan, meikäläisen kello oli kirkkaan punainen. Se istui erittäin mukavasti käteen ja oli kohtalaisen pieni. Viime aikoina tullut käytettyä massivisia sykemittarimöykkyjä joten niihin verrattuna tuntui että reilun 40 gramman painoinen kello tuntui varsin miellyttävältä.
Heitin tietokoneen ranteeseen ja lähdin reissuun. GPS rullasi varsin mukavasti tutuilla reiteillä kuten myös reaaliaikainen vauhti. Näyttö oli hyvin selkeä. Sykerajoittimet laitoin piippailemaan ja testasin tavoitevauhteja. Ihan sektorissa kaikki nuokin ”hienoudet” tuntuivat olevan. Forerunner 15:een on myös yhdistetty Vivofit-aktiivisuusranneke samaan laitteeseen ja sillä on myös näppärä mittailla omia askelia jos tämmöiseen on kiinnostusta.
Mitä itse kaipaan rannetietokoneilta? Loppuen lopuksi en paljoa. Kokonaisajan, kierrosajat, sykkeen, GPS:n, toimivan korkeusmittauksen (bonusta) ja kadenssin (bonusta). Sekä hyvän ja helpon keinon purkaa tiedostot ja että näen tiivistelmän kellosta suoraan. Offlinessa toimiva ohjelmisto olisi plussaa siltä varalta että ei nettiä ole hetkeen käytettävissä. Hirveän paljoa ei tule muita hienouksia käytettyä. Monesti tuntuukin että valmistajilla on liika fokus kaikenlaisessa turhakkeessa. Näistä turhakkeista yksi pahimmista löytyy myös Forerunner 15:stä. Ennätysten jatkuva ilmoittelu ja päivittely kellon pysättämisen jälkeen. Sinäänsä kiva ajatus mutta jos jokaisen lenkin jälkeen ilmoittaa kyseisessä treeissä tehdyt ennätykset se potkii kuntoilijoita jokaisella lenkillä myös yrittämään ennätyksiä: nopein kilometri, nopein maili, nopein 5 km… Se motivoi ja samalla ajaa juoksijoita vetämään maksimia lenkistä toiseen. Nopeasti se veto hyytyy.
Kenelle voisin suositella mittaria?
Kokeneemmille juoksijoille se on liian kepeä ominaisuuksiltaan, mutta itse olisin mielelläni tuommoista kelloa käyttänyt noin 10-vuotiaana. Paitsi lapsille, Forerunner 15 sopii aloitteleville menijöille ensimmäisen tason entry-level GPS-kelloksi. Siinä on kaikki tarvittavat ominaisuudet ja hinta soveltuu hyvin testaamaan onko GPS-kello sinun juttusi. Jos taas mietit Vivofitin hankintaa, niin hommaa samantien Forerunner 15.
Miksi maraton on parasta? Koska siinä ei pärjää tuurilla, heikolla valmistautumisella ja tyhmyydellä. Siinä käydään läpi koko tunneskaala pienenkin aikajanan sisällä. Se on henkisesti raastavaa, se on fyysisesti raastavaa. Siksi se on parasta.
SM-maraton oli taas tänä vuonna viihdettä parhaimmasta päästä. Harmi vain että oma rooli loppukahinoissa oli ajateltua pienempi. Mistään unelmasuorituksesta en ennakkoonkaan haahuillut, mutta tavoite oli tehdä niin hyvä juoksu kuin vain mahdollista. Kolme viikkoa oli kulunut ratakauden päättymisestä ja sen jälkeen kestokunto oli ollut hyvässä nosteessa ja vaihdos radalta maantielle oli tapahtunut ihan kelvollisesti. Olinkin suunnitellut 3.30/km-vauhdin tavoitteeksi (loppuaikaan tasaisen vauhdin taulukolla n. 2.28) ja pysyä siinä aikataulussa siihen asti kuin jalat kantavat. Tavoite oli myös välttää kahden vuoden takaisia virheitä liian aikaisesta reuhkomisesta. Samalla ajatus oli testata hieman erilaista valmistautumista Frankfurtiin, nesteytystaktiikkaa ja ennen kaikkea kerätä kokemusta tulevia kuninkuusmatkoja varten.
Kilpailun näyttämönä toimi Joutseno, suomalaisen maratonjuoksun kulttipaikka. Itse olen kylässä vieraillut edellisen kerran reilut parikymmentä vuotta sitten Kullervo-maratoneilla äitini huoltojoukoissa. Nyt vuorossa oli järjestyksessään jo 33. maraton. Reitti oli kolme n. 13 kilometrin kierrosta, alkuun kohtalaisen tiukka nousu urheilukentältä ja sama alamäkenä takaisin. Alun ja keskivaiheen nousuja lukuunottamatta hyvin tasaista.
Verryttelyssä fiilis oli erittäin hyvä. Pieni sumu velloi kylän yllä ja lämpötila oli koko ajan hieman nousussa: lähtöhetkellä n. 16-18 astetta.
Startti tapahtui leppoisasti 900 metriä urheilukenttää kiertäen. Thijs Feuth otti alusta pienen johdon ennen Jaakko Niemistä ja meikäläisen vetämää pääryhmää. Reilun kilometrin kohdalla Nieminen liittyi mukaan ryhmää Thijsin rullaillessa noin 20 metriä edellä. Thijs lyöttäytyi letkaan parin kilometrin jälkeen, jonka jälkeen ryhmä muokkaantui tiiviiksi noin kahdeksan hengen porukaksi. Tässä vaiheessa oli jo selvää että juoksusta tulisi erilainen kuin kaksi vuotta aiemmin, jolloin Lewis Korir paineli keulilla ja Harri Nissisen kanssa tahkottiin kakkosena ja kolmosena alusta saakka puoleenmatkaan yhdessä. Nyt porukassa olivat Niemisen, Feuthin ja meikäläisen lisäksi Matti Rauma, Väinö Klemola, Jukka Kero, Sami Turkulainen ja Marko Tuokko.
Thijs Feuth veti keulilla kohtalaisen tasaista 3.30:n tahtia. Se sopi itselle hyvin ja juoksu rullasi rennosti. Nesteet upposivat mukavasti, geelien kanssa ei ollut ongelmia ja välillä piti urheilujuomissa kylpeä kun aurinko korvensi sen verran. Homma tuntui sujuvan.
Välillä vauhti nyki hieman ja vaikutti siltä että Thijs olisi halunnut kovempaa löylyä kiukaalle. Valitettavasti miehen kiuaskivet olivat tänään hieman kylminä ja hienoisesta prässistä huolimatta eroa ei muihin tullut. Kahdeksan hengen porukka säilyi yhtenäisenä n. 19 kilometriin saakka jolloin Jaakko Nieminen lähti hieman hönkimään. Matti Rauman kanssa seurattiin irtiottoa muiden passatessa hieman. Puoleen matkaan saavuttiin aika tasan 1.14 väliajoissa. Juuri suunnitelmien mukaan. Nyt halusin pitää hermot kurissa jä välttää innostumasta liikaa. Tässä kohdassa Vantaalla tein irtioton ja lensin 30 kilometriin jonka jälkeen alkoi haasteet. 22 kilometrin kulmilla sijainnut intialainen ravintolakin oli laittanut curryt tulelle kun ohitimme tuon spotin. Hetki tämän jälkeen Nieminen rauhoitti tahtia ja taustajoukko nappasi meidät kiinni. Tässä kohdassa Thijs Feuth oli joutunut antautumaan. Hollantilaisen jalat eivät työskennelleet haluamalla tavallaan.
Toivoin pientä rauhoittumista joukkoon irtioton tyrehdyttyä, mutta Kuopion Väinö Klemola puski keulaan seuraavana. Väinön veturihommat kestivät kilometrin parin verran jonka jälkeen myötätuuliosiolla menin itse hetkeksi keulille vauhtia sen isommin lisäilemättä. Edelleen oltiin noin 2.28 loppuaikaan tähtäävässä tahdissa. Jalat tuntuivat hyvälle, elimistö pelasi hyvin. Hiki puski ja hamstrasinkin 26 kilometrin kohdalla kaksi pulloa: yhden vettä ja yhden Northforcen Extremeä höystettynä geelillä. Samalla hetkellä kun olin pullot saanut haltuun tuli pieni mies rinnalle lippis päässä vähintään 250 kadenssilla. Puristin puolen litran vesipullon kertaannoksella niskaan ja yritin lipoa geeliä pullonkyljestä vauhdin kasvaessa. Nyt sitä lähdettiin. Matti Raumalla oli höyry päällä ja mies oli täynnä täyttä maratonluottoa. Samalla hetkellä unohdin säännöt numero yksi ja kaksi: ei liiallista reuhkomista ennen 30 kilometriä, eikä selkeästi alle 3.30 tonneja. Matilla oli päättäväinen askel. Juoksussa maistui voitonnälkä. Se sama nälkä maistui myös minulla ja Niemisen Jaakolla. Se nälkä voitti järjen. Muut päättivät keskittyä omaan juoksuun. Noteerasin 27 kilometrin kyltin ja hämärästi ajattelin vielä olevan 15 kilometriä matkaa. Jaksaako tätä rallatusta kukaan noin pitkään. Käännyttiin hautausmaan nurkalta ympäri toiselle reunalle. Vastatuuli, mutta Matin tikkaus jatkui tehokkaana. Reilun 28 kilometrin kohdalla aloin ensimmäisen kerran miettiä nykäisyn järkevyyttä, mutta siinä vaiheessa itsellä oli jo päälimmäisenä mielessä kolmen raidan slogan päässä #allinornothing. Tyhmyyttä, kun maraa on jäljellä vielä 14 kilometriä ja takaakin ehtisi helposti taistoon. Hetkeä myöhemmin oli jo pakko keventää. Tiesin myös Jaakon kärsivän takana kun ei hyökännyt ohitse.
30 kilometrin kohdalla eroa oli kaksi sekuntia Mattiin, mutta jalat olivat neljän kilometrin aikana muuttuneet letkeistä pirullisiksi pönkiksi. Yritin juoma-asemalla herätellä niitä, mutta turhaan. Tiesin että loppu 12 kilometriä kiskottaisiin kivirekeä mukana. Matti jätti askel askeleelta. Jaakko jäi peesiin ja tiesin että ratamenijät olivat hävinneet pelin mestaruudesta. Nyt käytäisiin selviytymistaistelua muita vastaan. Kuinka takanaolijat olivat reagoineet vauhdin kiihtymiseen? Oliko heillä samanlainen kivireki perässä?
Vastaus tuli hetken päästä kun tuleva mestari Marko Tuokko liihotti ohi. Jaakko yritti seurata, itsellä ei siihen iskuttuneisuutta enää ollut. Välin 26-29 km 3.20 tonnit olivat tehneet tehtävänsä. Olin ruopannut jalat semmoiseen tilaan mistä ei heti noustaisi. Edellämenevä kolmikko karkasi askel askeleelta, mutta vasta 34,5 kilometrin juoma-asemalla tiesin että nyt on viimeinenkin taistelu taisteltu. Jukka Kero tuli ohi. Oma askel oli lyhentynyt arviolta noin 30 sentin mittaiseksi. Kero jätti 200 metrin aikana varmasti 250 metriä – tai ainakin se tuntui siltä. Kierroksella ohitettavien ohi ei meinannut enää päästä. Dejavu Vantaalta. Yritin väkisin käskyttää jalkoja ja pyrin pieniin sourtteihin jos vaikka heräisivät. 35 kilometrin kohdalla nostin kädet ilmaan. Oli ajateltava tulevia juoksuja ja pelastaa mitä pelastettavissa oli ja vaihtaa tavoitteellisesta hölkästä hölkäksi. Yksi jannu meni lentämällä ohi vielä.
Kannustavat ”hyvältä näyttää” –huudot tuntuivat kohtalaisen kornilta kun vauhti oli valunut yli 4.00/km. Kiitin heitä hyvästä valehtelusta ja kysyin 39 kilometrin juomapisteeltä morfiinia. Jouduin tyytymään banaaniin. Banaania mutustaessani katsoin kelloa, joka raksutti kahtakahtakymmentä ja mietin mopollako se Henaattori Manninen on 2.18 vetänyt. Pakko sillä vanhalla seniilillä on olla arpikudoksempi rakko joten treenikilometrejä on vain saatava lisää jos haluaa joskus edes 41 km kohtaan päästä samassa ajassa. Käännyin hautausmaan nurkalta kohti kenttää ja olo oli selkeästi palautumaan päin, ei sittenkään joutaisi vielä kuopattavaksi. Radalla vielä 500 metriä ja maaliin. Hieman alle 2.35. Viimeinen seitsemän kilometriä lenkkeillen 4.20/km keskivauhtia… Maalissa kuulin Tuokon kiihdytelleen voittoon, Matti palkittiin hopealla ja Jukka Kero nousi taustalta pronssille. Koko kolmikko juoksi mainiosti tänään ja yleisölle tarjottiin hyvää viihdettä. Jaakko neljäs ja varmisti JKU:lle Kalevan Maljan voiton. Parikkalan Sami Turkulainen viides huikealla juoksulla. Jantusen Panun on oltava jatkossa varuillaan parhaan parikkalalaisen tittelistä taistellessa. Oma sijoitus kuudes ja mukaan tarttui vain ja ainoastaan tärkeätä kokemusta tulevaa varten.
Olinko pettynyt juoksuun? Kyllä ehdottomasti. Silloin kun maratonkunto on tasolla pa*ka niin onnistuminen vaatii 100 % onnistunutta juoksua alusta loppuun. Sitä ei Joutsenossa tullut.
Tässä lisästatistiikkaa juoksusta Movescountissa. Mielenkiintoista luettavaa.
Mitä tästä opittiin? Stick to a plan, no matter what.
Aina pitää oppia jotain. Tärkein oppi on varmasti se että älä aliarvioi maratonin parhaimmuutta. Ensimmäiseen maraan monet lähtevät kunnioittaen ja sitä arvostaen. Toiseen mennään usein hieman takki auki ja luottaen siihen että nyt homman hallitsee. Päätä ei ole helppo pitää kylmänä kun fiilis on hyvä. Maraton rankaisee liiallista höyryämistä. Sama tapahtui 2012 Vantaalla ja se tapahtui nyt. Positiivista oli se että nesteytys puri nyt erinomaisesti, pieniäkään kramppeja ei tuntunut – ei edes maalissa. Vantaalla viimeinen 12 kilometriä oli taiteilua kramppien kanssa ja energiat loppuivat. Nyt vain juoksemattomuus rankaisi ja se että ei pysynyt ennakkosuunnitelmassa. Juoksu olisi helppo hyväksyä jos olisi suunnitellusta tasaisesta vauhdista tullut noutaja ja sehän olisi voinut tulla. Nyt sitä ainakin edesauttoi ja nopeutti leikkimällä teräsmiestä.
Tänään vuorokausi kisan jälkeen etureidet huutavat eniten. Portaita ei tosin joutunut menemään takaperin niin kuin viimeksi. Parit pienet rakot varpaissa, vasenta polvea kolotti ja oikean jalanpäällinen hieman kipeänä. Muuten normaali olo. Nyt hyvät palautumiset, rennonkovaa Lidingöloppettiin ja siitä sitten Frankfurtin maratonia kohti. Lähtölaskenta alkanut ja viisi viikkoa aikaa oppia virheistä ja katsoa miten tämänkaltainen valmistautuminen puree.
Ja jos joku etsii edellistä ”Maraton on parasta” -juttusarjan osaa niin se löytyy täältä.
SM-viestit juostaan Lahdessa lauantaina 5.7. ja sunnuntaina 6.7. Mieli palaisi vuoden tauon jälkeen edelleen viivalle, mutta vielä on epävarmaa saako HKV kasaan joukkuetta 4 x 800:lle. Flunssa ja miehistön vähyys painavat. 4 x 1500 m on toistaiseksi totaalisen kuopattuna.
Viestit ovat aina sytyttäneet ja paljon on tullut koettua vuosien varrella. Tunneskaala voi yhden kilpailun sisällä vaihdella laidasta laitaan. Viestissä on kolme muuta suoritusta, jotka jännittävät enemmän kuin oma juoksu. Onneksi itsellä on ollut etuoikeus nauttia luotettavien joukkuetoverien seurasta ja todellisesta viestikulttuurista. Meillä ei varmasti ole aina olleet fyysisesti parhaimmat juoksijat, mutta sitäkin kovemmat vääntäjät. Tiukat analyysit, spekuloinnit, henkinen sodankäynti ja taktiikat kuuluvat viestien luonteeseen. Ja ne me hallitsimme erittäin hyvin.
Yle näyttää viestit lauantaina TV2:lla klo 15.20 alkaen ja sunnuntaina klo 17.15 alkaen.
Tässä valittuna ehkä kymmenen mieleenpainuvinta viestimuistoani. Paljon enemmänkin niitä olisi.
10. M 4 x 1500 m hopeaa, Kajaani 2004 (Jussi Viljanen, Simo Wannas, Aki Nummela, Mikael Talasjoki)
Ensimmäinen miesten sarjan viestini Kajaanissa päättyi hopeaan Lahden Ahkera vs. HKV -klassikossa. Viesti oli myös Simon askartelemien päänauhojen viimeinen kilpailu, joten turha päänpuristelu loppui tuohon vuoteen. Viljanen ja Wannas toivat kapulan ensimmäisenä meikäläiselle toiseen vaihtoon, mutta tiesin taustalla tulevan kovan kaksikon Jonas Hamm-Mikael Bergdahl iskevän pian kantaan. Kilpailu oli Hammin ensiesiintymisiä suomalaisilla kentillä ja hän tulikin ohi ja sai Ahkeralle muutaman metrin etumatkaa ankkuriosuudelle. Siinä Talasjoki ja Antti Vasala väänsivät tiukan taiston kullasta, joka päättyi Vasalan kirivoittoon.
9. M17 4 x 300 m pronssia, Lohja 2002 (Tony Korpela, Nummela, Tapani Virtanen, Rami Jokinen)
Yksittäisistä kilpailuista ei muuten varmasti nousisi 4 x 300 m 17-sarjan SM-pronssi kärkikymmenikköön, mutta HKV teki tuona vuonna historiaa loistavalla joukkuepanoksella ja saamalla kolme joukkuetta finaaliin. Olin ollut umpihidas vielä pari vuotta aiemmin joten oli hieno huomata että hitaaseenkin kestotyyppiin oli treeni purrut ja lyhyelläkin matkalla pystyi inhimillisiin juoksuihin.
8. M 4 x 800 m hopeaa, Pori 2012 (Ossi Linkoaho, Saku Lehikoinen, Nummela, Mikko Lahtio)
Vuosi 2011 oli tietyn aikakauden kuoppaus ja ajateltiin että HKV:n kestävyysjuoksut on juostu ennen seuraavaa sukupolvea: venytty 4. sija 4 x 800 m:llä ja kulahtanut 6. sija 4 x 1500 m:llä eivät mieltä lämmittäneet ja IK Falken oli noussut ykkösseuraksi. 2012 tapahtui kuitenkin vielä vanhan rouvan viimeinen korahdus ja saimme kasaan erinomaisen pumpun, jolla pystyimme haastamaan Falkenin kaksi joukkuetta. Legendaarisessa loppukirikamppailussa Falkenin Niclas Sandells pystyi pitämään Lahtion ja Falkenin kakkosjoukkueen Tommy Granlundin takanaan. Oli hieno vielä kerran kokea todellista viestijännitystä. Seuraavaa kertaa odotellessa.
7. M19 3 x 800 m kultaa (SE), Tampere 2003 (Ismo Salminen, Nummela, Lahtio)
Tampereen viestissä olimme ainoa ennakkosuosikki ja edustimme myös sen mukaisesti. Juoksu ei kokonaisuutena ollut mikään erikoinen ja parantamisen varaa olisi ollut paljonkin, mutta tuosta juoksusta edelleen voimassa oleva SE nostaa sen seiskaksi listalla.
6. M 4 x 400 m pronssia, Kajaani 2004 (Antti Heinonen, Nummela, Virtanen, Kalle Simpanen)
Kajaanin viikonlopun hieno kruunu oli miesten 4 x 400 m. Olisimme Tapanin kanssa päässeet vielä junioreihinkin, mutta koska tarvetta sunnuntaina oli miesten joukkueisiin, niin siellä juoksimme. Koko kesän oli pullisteltu Esbo IF:n kanssa kumpi joukkueista rusikoisi viestin paremmin. Juoksutimme alkuerässä suuren maailman tyyliin eri joukkuetta, kun Kalle Simpasta säästeltiin finaaliin ja itselläni oli 1500 metriä. Alkuerissä Esbo IF antoi meille kuonoon, mutta tulimme uudella höyryllä vahvistuneena finaaliin ja nappasimme espoolaisten edestä pronssilätkät. Seuraavana vuonna he saivat revanssinsa Mikkelissä, kun oli meidän vuoro jäädä neljänneksi heidän juhliessaan pronsseja.
5. M19 3 x 800 m kultaa, Kajaani 2004 (Ilkka Korosuo, Virtanen, Nummela)
Kajaanin viesti oli kisa, jossa voittoomme ei uskonut varmasti kukaan muu kuin me itse. Ilkka oli kaivettu vuoden kesäloman jälkeen jälleen joukkueemme avaukseen yhden kisan pohjilla ja Tapanin vire oli alkukaudella ollut hyvin hukassa. Itselläni sen sijaan oli kaikkien aikojen kausi käynnissä. Viesteissä on se hyvä puoli, että osa juoksijoista herää niihin aivan eri tavalla kuin muihin kisoihin. Oma onneni on ollut juosta viestejä ison kasan tämmöisten menijöiden kanssa ja Korosuo ja Virtanen kuuluvat ehdottomasti tähän kastiin joiden 100% onnistumisen tietää kovan paikan hetkellä.
Lahden Ahkera ja Kuhmoisten Kumu olivat ehdottomia suosikkeja mestariksi, mutta kahden osuuden jälkeen olimme kuitenkin kaikkien betsien vastaisesti hyvässä tuntumassa parikymmentä metriä johtavaa Ahkeran perässä Kumun kanssa tasoissa. Kumun ankkuri Roni Haimakka lähti vaihdosta kuin ohjus jahtaamaan Lahden ankkuria Olli Päivärintaa ja toimi erinomaisena jäniksenä meikäläiselle. Viimeisen kierroksen alkaessa olimmekin kaikki tasoissa. Meno tuntui herkältä ja pari sataa metriä ennen maalia löytyi uutta vaihdetta koneesta ja maalissa ero kakkoseksi tulleeseen Ahkeraan oli sekunti ja kantanneeseen Kumuun yli kuusi sekuntia.
4. M 4 x 1500 m kultaa, Lahti 2005 (Nummela, Talasjoki, Wannas, Lahtio)
Ensimmäinen aikuisten mestaruus. Taktiikka oli selkeä. Ennen ankkuriosuutta pitää olla iso ero, jotta Lahtio voi ottaa rennosti ensimmäiset kierrokset ja säästää kirivoimaa kun Lahden Ahkera iskee kantaan. Avausosuus itsellä, jonka jälkeen Talasjoki ja Wannas kiskoivat lisää eroa ja Lahtio rennosti lenkkeilen antoi muiden tulla kantaan ja jyräsi loppusuoran. Mestaruuden huipensi uran ensimmäinen ja ainoa dopingtesti. Kuumasta kelistä johtuen testissä tuli viihdyttyä useampi tunti, mutta tulipahan tankattua firman piikkiin. Ennen starttia oli pientä henkistä painia kun Lahti yritti ujuttaa katsomon puolelta mukaan omaa ”kevyempää” viestikapulaansa. Meillä oli tieto mystisestä vedätyksestä jo etukäteen edellispäivän huhujen muodossa ja lähettäjät joutuivatkin takavarikoida kapulan ennen lähtöä. Liekö onnenkapulan menetyksessä syy siihen että lopulta Ahkera tipahti kolmanneksi?
3. M17 3 x 800 m kultaa (SE), Lohja 2002 (Korosuo, Nummela, Virtanen)
Viestitaistelua parhaimmillaan oli Lohjan 17-sarjan 4 x 800 m. Ennakkoon oli vain kaksi suosikkia: HKV ja Turun Urheiluliitto. Kaikki tiesivät ennakkoon että kilpailu tulee ratkeamaan perinteiseen tapaan viimeisellä suoralla. Turulla oli vahvuutena kaksi 17-vuotiaiden parasta 400 m juoksijaa Antti Toivonen ja Teemu Linkosaari, jotka olivat myös erinomaisia 800 metrillä. Meillä taas sarjan kaksi parasta 800 m juoksijaa. Avausosuudella Ilkka oli taas avainasemassa ja pysyikin n. 10 metrin päässä Turun Heikki Pesolasta. Toiseen vaihtoon tultiinkin sitten Toivosen kanssa rinnakkain, jonka jälkeen alkoi hermoja piinaava jallittelu. Loppusuoraa Linkosaari ja Virtanen vetivät tasatahtiin, mutta jostain Virtanen kaivoi viimeisille metreille sen kuuluisan ison käden ja kuittasi tittelin 35 sadasosan erolla HKV:lle. 12 vuotta myöhemmin voittoaika 5.58,73 on edelleen sarjan Suomen ennätys. Toivottavasti tämän vuoden HKV:n vahvat 17-sarjan kasin miehet laittavat tuon kuitenkin historiaan.
2. M 4 x 1500 m kultaa, Raahe 2009 (Talasjoki, Wannas, Nummela, Virtanen)
Raahen viesteissä meiltä puuttui jälleen akillesvaivainen Lahtio, mutta kuten aiemminkin se lisäsi vain meidän draiviamme viesteihin. Hieman jäähdyttelemässä jo ollut Mikael Talasjoki kutsuttiin vielä kerran apuun avausosuudelle. Muilla osuuksilla niin ikään tutut naamat: Wannas kakkososuudella, minä kolmosella ja elämänsä kunnossa ollut Virtanen ankkurina. Lahden Ahkera ei enää ollut ykköshaastaja vaan Turun Urheiluliitto, joka oli keplotellut mukaan SM-kilpailuiden edustusoikeuden saaneet kenialaiset kesätyöläiset Willy Rotichin ja Lewis Koririn. Mestaruusputken jatkuminen vaati täydellistä juoksua ja taktiikkaa jälleen kerran. Edellisenä päivänä 4 x 800 m päättyi odotuksien mukaisesti mestaruuteemme, mutta 1500 metrillä Turun kenialaiset olisivat huomattavasti vaarallisempia.
Avausosuudella keskenkuntoinen Talasjoki taisteli kärjen tuntumassa vaihtoon Turun edellä ja Wannas lähti matkaan hieman kärkikaksikon Lahden Ahkera ja JKU takana. Korir hönki Wannaksen ohi, mutta kokeneena viestikettuna Simo hallitsi tilanteen ja loppukiri irtosi ja viimeisen parinsadan metrin matkalla hän ohitti kaikki edellä olleet joukkueet ja toi viestin vaihtoon keulilla selvällä raolla. Korir ja Turku n. 30 metriä perässä. Itselle ei koskaan yksinjuoksu ole helpoimmasta päästä ollut mutta juoksin tasapaksun juoksun ja säilytin eron Turkuun samana. Ankkuriosuudesta tulisi huikea näytelmä Virtasen ja Willy Rotichin välillä. Tapani löi luukut kiinni ja Rotich iski peesiin. Seurasi piinaavaa kissahiiri-leikki, jonka tiesimme päättyvän viimeisen kierroksen kiriin. 200 metriä ennen maalia Rotich iski, mutta Tapani ei päästänyt ohi ja sata metriä ennen maalia vaihde vaihtui jälleen, iso käsi lähti liikkumaan ja korskea polvi nousi. Rotich oli lyöty. Täydellinen Déjà-vu seitsemän vuoden takaisista 17-vuotiaiden Lohjan viesteistä. Taas tuli todistettua kuinka paljon muiden juoksujen seuraaminen on henkisesti raastavampaa kuin oma juokseminen.
1. M 4 x 800 m kultaa, Turku 2007 (Talasjoki, Virtanen, Wannas, Nummela)
Lahden Ahkeran vuonna 1999 alkaneen kahdeksan voiton putken katkaiseminen hankaloitui huomattavasti kun ykkösjyrämme Mikko Lahtio oli poissa vahvuudesta. Joukkueemme taktiikkana oli roikkua viimeiseen asti Lahden mukana, jotta pääsisin Juha Kukkamon peesiin ankkuriosuudelle. Perinteiseen tapaan se vaati täydellistä taktista onnistumista ja erityisesti elämänsä kiripöhinöissä ollut Simo Wannas oli tärkeässä roolissa kolmososuudella Lahden Wilson Kirwaa vastaan. Ensimmäiseltä osuudelta alkaen oli selvää että viesti olisi puhdas kaksintaistelu. Lahti veti, yritti repiä eroa ja me roikuimme. Kakkososuudella Tapani kiskaisi Lahden Latun ohi vaihtoon ja päästi Wannaksen Wilson Kirwan edelle muutamalla metrillä. 15 sekunnin ennätysero oli vain paperia kun Simo roikkui Wilsonin perässä vaihtoon saakka. Eroa ei tullut kuin muutama metri Lahden hyväksi ja unelmoimamme mahdollisuus mestaruudesta oli sittenkin mahdollinen. Kukkamo veti juoksua ja olin tiukassa peesissä. Olin juossut viestin useaan kertaa ennakkoon mielessäni ja olin päättänyt että isken 80 metriä ennen maalia. Kukkamo lisäsi 200 metriä ennen maalia tahtia, mutta juoksu tuntui hyvältä ja tasan askelmerkkien kohdalla iskin. Kukkamo parhaiden päivien vedossa olisi varmasti höykyttänyt meikäläistä mennen tullen, mutta tällä kertaa se oli meidän hetkemme. Tunne purkautui massiiviseen tuuletukseen ja Simon legendaariseen käsityöläiskommenttiin Ylen haastattelussa.
Ote Turun Sanomista:
”HKV ja Ahkera eivät jättäneet mestaruustaistelussa muille kuin murusia. Ankkuriosuudelle Lahdelta lähtenyt Juha Kukkamo kiskoi keulassa aina loppusuoralle saakka, mutta HKV:n ankkurilla Aki Nummelalla oli lopulta paukkuja niin, että kädet olivat pystyssä jo puolivälissä suoraa, ja loppumatkan Nummela tuli hupaisasti mutkitellen ja Tarzan-huutoja päästellen.
– Oli jo aikakin katkaista Lahden voittoputki. Eiköhän tästä ala meidän aikamme, Nummela iloitsi.”
Kaikki SM-viestistartit:
2000, Mikkeli: P15 4 x 800 m pronssia
2001, Jyväskylä: M17 4 x 800 m pronssia
2002, Lohja: M17 3 x 800 m kultaa, M17 4 x 300 m pronssia
2003, Tampere: M19 3 x 800m kultaa, M19 4 x 400 m hopeaa
2004, Kajaani: M19 3 x 800 m kultaa, M 4 x 1500 m hopeaa, M 4 x 400 m pronssia
2005, Lahti: M 4 x 800 m hopeaa, M 4 x 1500 m kultaa
2006, Mikkeli: M 4 x 800 m hopeaa, M 4 x 1500 m kultaa, M 4 x 400 m 4.
2007, Turku: M 4x 800 m kultaa, M 4 x 1500 m kultaa, M 4 x 400 m 10.
2008, Espoo: M 4 x 800 m kultaa, M 4 x 1500 m kultaa
2009, Raahe: M 4 x 800 m kultaa, M 4 x 1500 m kultaa
2010, Pedersöre: M 4 x 800 m kultaa, M 4 x 1500 m hopeaa
2011, Tuusula: M 4 x 800 m 4., M 4 x 1500 m 6, M 4 x 400 m 9.
He, jotka odottivat blogin alkuun treenivinkkejä tai laihdutusvinkkejä joutuvat nyt pettymään. Päädyinkin synttärihumuissani syvällisempiin asioihin selailemaan Huippu-urheilun muutosryhmän Urheilijan Polkua ja ajauduin hieman pohtimaan omaa polkuani. Saa nähdä minkälainen historiikki tästä tulee, mutta ehkä joku inspiroituu ja saa omia ajatuksia itsensä tai lapsiensä Polulle.
Tuoreena 29-vuotiaana etenen kovaa vauhtia polun viimeistä saraketta. Urheilijan Polun pitkospuut loppuvat 40 vuoden ikään ja sen jälkeen taistellaan hiipumista vastaan. Urheilijan Polku on laadittu suomalaisen urheilun ”kivijalaksi ja pelastuksesi,” mutta tarkemmin selattuna polku näyttää hyvin samalta kuin se on näyttänyt viimeisen 20 vuoden aikana ja iso osa askelista on tullut itsekin kuljettua. Se onko tuo erityisesti kestävyysjuoksijan näkökulmasta paras polku huipulle, voidaan olla montaa eri mieltä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa polkusi määrittyy pitkälti lahjakkuuden mukaan, jota lähdetään jalostamaan kohti huipputasoa. 17-vuotiaaksi asti suurin osa juoksijoista on erittäin pienellä harjoittelumäärällä ja heikolla valmennuksella kovia aikoja ”vahingossa” juosseita raakileita (täysin tyhjiä tauluja), joista yliopistoissa tehokkaan scouttauksen jälkeen jalostetaan kovan tason juoksijoita – jos vain säilyvät terveenä ja motivaatio riittää.
Kovia aikoja lukiossa tiukalla treenillä tehneet juoksijat valahtavat auttamatta isoissa yliopistossa reserveihin kun kehitysvaraa ei ole. Tämä systeemi on paitsi raaka mutta myös tuo hurjan määrän huippuja juoksun pariin. Itsestäni ei olisi Yhdysvalloissa tullut minkään tason juoksijaa koska lukiomylly olisi arponut meikäläisen lahjoille jonkun muun paremmin sopivan lajin, joten olen paljon velkaa suomalaiselle polulle vaikka se ei itsestäni koskaan arvokilpailuvoittajaa teekään. Todennäköisesti Jenkeissä tällä heittokädellä olisin päätynyt baseballin syöttökoneeksi johonkin missourilaiseen keskisuureen yliopistoon.
Oma urheilijan polkuni on kohtalaisen pitkä ja varmaan hyvin omalaatuinen. Se alkoi elokuussa 1986 Myyrmäen kentältä. 60 metrin kilpailu 13 kuukauden iässä 54 sekuntiin. Se jatkui siitä muutaman vuoden palauttelun jälkeen ensimmäisessä yleisurheiluseurassani Vantaan Salamissa neljä vuotiaana. Kuuden vanhana osallistuin ensimmäisiin Finlandia Junior Gameseihin (juoksin 60 m ja kävelin 1000 m) ja vuonna 1992 ensimmäisen kerran Kuortaneen maastofinaaliin. Tuolloin kestävyysjuoksu oli in ja Kuortaneelle matkasi Vantaan Salamista täysi bussilastillinen junnuja. Kuortaneen maastofinaali oli tuolloin tuore viritys ja reissu tuntui kuin olisi MM-kilpailuihin menossa. Matti Nykäsen kasettia rinkutettiin bussissa ja Terminator 2 lauloi videosoittimessa. Isoilla pojilla olivat Game Boyt ja treidasimme heidän kanssaan irtokarkkeja. Meillä oli vaihdossa ”vaahtokarkkeina” volttimontusta revittyjä vaahtomuovin paloja. Olimme jo kaukana, kun pojat huomasivat kusetuksemme.
Kova kirivoitto Mikael Bergdahlista vuoden 1992 Kuortaneen Maastofinaalissa.
Vuonna 1992 nappasin myös uran sen hetkisen ykkösmeriitin kun heitin keihäässä piirinmestaruuspronssia kaksi vuotta vanhempien sarjassa. Lajiharjoittelun määrästä se ei jäänyt kiinni. Saatoin kiskoa omatekemiäni tai pappani veistämiä puukeihäitä viisikin tuntia putkeen illassa. Nykyään varmasti riittävä peruste huostaanotolle. Kukaan ei pakottanut urheilemaan eikä kukaan myöskään käskenyt sitä lopettamaan. Kaikkia lajeja tuli harrastettua ja kisattua ahkerasti lasten starteissa kaikenlaisissä hölkkätapahtumissa ja niitä tulikin kierrettyä äitini mukana. Lenkkipoluilla ei enää paljoa löydy vanhan koulukunnan juoksijoita joille Chymos Marathon, Etelä-Vantaa Juoksu, Pääsiäiskärsimys, Kesäyönjuoksu ym. sanovat mitään. Pukuhuoneissa haisi linimentti ja hiki, kangasnumeroissa vilkkuivat KOPit ja SKOPit. Miehet juoksivat kylmillä keleillä pitkissä kalsareissa ja naisten sukkahousissa – usein myös kauluspaidoissa. Trikoot olivat naisten business. Itse muistan ensimmäisistä laatukengistäni amerikkalaiset Etonicit ja adidaksen Torsionit.
Vantaan Salamien kultakausi oli 1990-luvun alkua. Omaa Urheilijan Polkuani ovat vuosien saatossa ohjanneet huikeat valmentajat ja niitä löytyi myös Vantaan Salamista tuolloin. Loistavia valmentajia oli iso liuta ja yhteishenki oli erinomainen. Tuosta junioreiden porukasta kasvoikin useita tulevien vuosien kansallisen tason kärkiurheilijoita muiden seurojen käyttöön. Ryhmäkoot olivat pieniä ja ohjaajat tiesivät mitä tekivät. Ei ollut nykyseuroissa vallitsevia muutaman valmentajan massaryhmiä. Viihdyin muutamia vuosia vanhempien ryhmissä, koska polttopallo ja hipat eivät innostaneet. Kaikki pelaa jne. mutta itse sain kiksit siitä että pääsin kiusaamaan vanhempia ja haastamaan itseni. Kukaan ei myöskään käskenyt menemään omanikäisteni ryhmiin.
1993 koin ensimmäisen todellisen ahaa-elämyksen kilpailuihin valmistautumisen osalta. Nykyinen NHL-tähti Tuomo Ruutu oli jo silloin kova stara. Jalkapallo, jääkiekko ja kestävyysjuoksu. Kaikissa ehdotonta Suomen kärkeä. Jo 10-vuotiaana Tuomo oli pro ja taustajoukot olivat pro. Oli piirinmestaruusviestit Otaniemessä ja se oli oma debyyttiviestikisani. Lajina 10-vuotiaiden 4×400 m. Joukkueemme oli Tuomo, minä (8-v.) ja Peltolan veljekset (10- ja 7-v.). Tuomon isä veti meille pitkän alkuverryttelyn: venyttelyjä, avausvetoja, hieman koordinaatioita ja hän jopa ravisteli jalkamme iskuun kilpailuun. Olimme aivan ihmeissämme että huolellisella verryttelyllä voi parantaa suorituskykyä ja fiilistä noinkin selkeästi. Teimme jokainen huikean juoksun ja otimme pronssia. Sen jälkeen Tuomoa ei montaa kertaa enää juoksukilpailuissa näkynyt. Polku vei muihin lajeihin ja se tuskin Tuomoa haittaa. Itseä tuo kilpailu pro-meininkeineen inspiroi entistä enemmän ja oli yksi kipinä jatkaa omaani eteenpäin.
