Muutama tunti on kulunut ratakauden päättäneestä Ruotsi-ottelun estestartista. Tavoite oli ehdoton Suomen kolmoisvoitto, yhdeksän minuutin alitus ja terveenä selviäminen kohti maratontreenien alkua. Estejuoksu on siitä vi*tumainen laji, että esteet pitäisi mennä ilman hipaisuja ylitse ja tälläkään kertaa homma ei sujunut kovin näppärästi loppuun saakka. Kolme kierrosta ennen maalia pieni sipsuttelu esteelle tullessa johti ylityksen aikana takajalan polven napautukseen suoraan pukkiin ja taas sitä mentiin. Sen verran araksi kolhu polven veti että loppujuoksusta ei tullut enää mitään. Maalissa ei ainakaan tuskaa helpottanut tieto siitä että kaksi sinikeltaista oli jo tahdista jäämässä ja juoksutuntuma rypemisen hetkellä erinomainen. Nyt suuntana magneettikuvat ja sunnuntaiksi kaavailtu maratontreenikauden alun siirto eteenpäin siksi aikaa että nähdään mikä polvessa mättää vai mättääkö mikään.
Alkuvuosi onnistuneen Kanarian leirin jälkeen oli enemmän ja vähemmän katkonaista: sairasteluja ja pieniä jalkavaivoja toisensa perään. Toukokuussa etureidestä johtunut juoksemattomuus ei ainakaan tehnyt hyvää hetkellä jolloin olisi pitänyt kuroa kevään juoksemattomuutta kiinni. Kesäkuussa olikin sitten kirin aika ja tavoite olikin päästä mahdollisimman hyvään ratakuntoon mahdollisimman pikaisesti. Kauden päätavoite Kalevan Kisat odotteli oven takana parin kuukauden päässä ja homman piti mennä putkeen jotta hyvä isku Vaasaan löytyisi. Olin jo melkein hylännyt ajatukset esteiden juoksemisesta koko kautena kunnes vahingossa ajauduin Lahteen kansallisiin estekisoihin. Edellissyksyn maraton, siitä hyvä palautuminen ja talven vaivat johtivat siihen että onnistuneen syyskuun 2012 Ruotsi-ottelun ja vuoden 2013 ensimmäisen estekilpailun väliin ei osunut yhtään treenimielessä vetäistyä aitaa. Tuosta Lahden kisasta alkoikin sitten kierre joka johti lopulta kahdeksaan estekilpailuun mukaan lukien Dublinin maajoukkueiden EM-kilpailut, Kalevan Kisojen hopea sekä Ruotsi-ottelu. Harjoituksen puutteesta huolimatta ja kilpailurutiinin löytymisestä johtuen ensimmäistä kertaa mukaan mahtui myös kilpailuja jolloin esteiden juokseminen tuntui luontevalta. Vaikka edelleen yksittäisten esteiden ylityksissä on järjettömiä eroja ja johtavat pahimmillaan viime vuotisen Kalevan Kisojen tai tämän vuoden Finnkampenin rypemisen kaltaisiin accidentteihin. Paljon on työsarkaa ja kun mies saadaan taas juoksukuntoon alkaa tiukka kuuri siihen, että vuodesta 2014 tulee paras juoksuvuoteni ja pääpaino tulee olemaan estejuoksussa. Vielä en usko että olisi aika piikkareita naulata seinään ja alkaa täydeksi maantiemieheksi – maratonille ehtii myöhemminkin mutta maratonilta lyhyemmille matkoille takaisin päin matka on pitkä. Kyllä joku päivä vielä esteetkin joustavat.
Estejuoksukauteen siis olen kohtalaisen tyytyväinen vaikka huipentumaksi kaavailtu Ruotsi-ottelu jäikin flopiksi. Yhdeksän minuuttia alittuu vielä joku kaunis päivä heittämällä. Muilla matkoilla treenien puute näkyi selvästi. 800m herkkyys löytyi mehukkaasti loppuvuodesta ja se olisi varmaan jälleen liikahtanut mainioisiin lukemiin jos kisoja olisi kalenteriin mahtunut enemmän, joten se jäi eniten plussan puolelle kahden 1.53 startin myötä. 1500m liikkui avauskisassa kelvollisesti 3.50 suoraan leikkuupöydältä (Karjaan Tähtikisoihin matka kävi tikkauksen kautta kun sormenpää tipahti leivän viereen leikkuulaudalle), Kalevan Kisojen kävelykisan 4. sija tyydytti vaikka kauan metsästetty mitalikaan ei hirveän kauaksi jäänyt. 5000m ja 10000m olivat floppeja, eikä 3000m startistakaan Kuortaneella hirveitä muisteloita kirjoiteta. 2000m ennätys kesäkuun alussa jäi vuoden ainoaksi rekordiksi. Statseihin ennätysvähäinen (tosin heinä-elokuussa erittäinkin tiivis) kilpailukesä ja 18 kilpailuksi laskettavaa ratajuoksua (8 x 3000m esteet, 4 x 1500m, 2 x 800m, 1 x 5000m, 1 x 10000m, 1x 3000m, 1 x 2000m). Vertailun vuoksi ulkokilpailustartit viime vuosilta: 21 kilpailua (2012), 27 kilpailua (2011) ja 25 kilpailua (2010).
Nyt on aika ottaa hieman happea, ladata polvi kuntoon ja miettiä sen jälkeen mahdollisuuksia Frankfurtin maran selättämiseen. Riskejä en lähde ottamaan. Ensi vuoden suunnittelu on jo alkanut ja uusia treeniärsykkeitä haetaan muutosten kautta. Ja toivottavasti hiomisella saadaan updaitattu äijä radalle, jonka perse ei laahaa maata tai jalat kolhi esteitä.
Onko jotain suomalaisempaa kuin viettää juhannus pienessä viimassa ja sateessa? Kun Suomessa vallitsi epäjuhannukselliset säät, oli pakko suunnata Dubliniin virittäytymään todelliseen juhannustunnelmaan. Euroopan joukkuemestaruuskilpailuihin Dubliniin tuli maajoukkuevalinta Lahdessa juostun leppoisan estekisan (9.15) perusteella. Onneksi siihen ehti vielä yhden treenin seuraavalla viikolla heittää päälle niin ei ihan viime syksyn Ruotsi-ottelun jälkihiellä tarvinnut rataa kiertää Euroopan kakkosvalioiden seurassa.
Estejuoksuhan on meikäläiselle harrastuksia siinä missä esimerkiksi jääkiekkoilijalle rillaus tai poikaholidayt. Kovasti lupailin syksyllä että aitoihin panostaisin talven aikana, mutta pienet jatkuvat jalkavaivat eivät oikein ole houkuttaneet testaamaan edes yhtä yksittäistä aitaa pitkän talven aikana joten taas sitä oltiin hieman puskista repäistynä viivalla.
Clarion Hotel Dublin Airport
Kuten televisiolähetyksistäkin saattoi päätellä kaikki Irlannissa oli hoidettu viimeisen päälle erinomaisesti. Clarionin lentokenttähotellista tuli mieleen Missourin ajan maantievarsimotellit tiukkoine röökin katkuineen. Vaikka aamuisin herätessä oli olo kuin olisi yön aikana sauhutellut kartongin, niin silti happi virtasi keuhkoissa parhaiten moneen viikkoon sunnuntaina kisan hetkellä, joten pienestä siedätyshoidosta taisi olla vain hyötyä.
Kehäraakkeja, mutta aikuisten major-tason edustustehtävien debytantteja Tuomo, Minna ja meikäläinen rivissä.
Oman juoksun aika tuli sunnuntaina ja oli hieno virittäytyä kilpailuun Tuomon loistoisan kasin kirin nähtyäni. Sandellsin vedon aikana olin jo verryttelemässä joten lisäpumppia sain vasta kuultuani voitosta Suomen huoltoteltalla. Tosin sillä hetkellä hienoinen huoli oli päällä kun calling kutsuisi muutaman minuutin päästä ja verta alkoi purskuta nenästä. Liekö yöllinen röökin sauhuttelu kuivattanut nenää, mutta paperituppo nenään ja callingiin. Hieman kilpakaverit imettelivt mutta koska kyseessä ei ole pelit ja lenkit ja estejuoksussa veri lentää useammin kuin jääkiekkokaukalossa niin eipä siitä isompaa hälyä paikalla noussut. Unkarin jannu jopa uskalsi verituposta huolimatta tulla kysymään sattuisiko minulla olemaan ylimääräistä nenälaastaria.
Callingissa sitten venähtikin ennätyksellinen aika. Kaikenlaiseen on Jenkeissä tottunut mutta se oli uutta että muutaman neliön tilassa seisoskeltiin 45 min ennen radalle pääsyä. Yksi veto takasuoralla ja viivalle. Sää oli tuju: +13 ja raju tuuli. Erittäin paljon Keskilänttä oli ilmassa. Hieman kankeilla jaloilla lähdettiin liikkeelle eikä ensimmäisellä kierroksella vetohaluja oikein löytynyt keneltäkään mutta sitten alkoi vauhdin pito. Olin toivonut extrahidasta kisaa alusta alkaen, mutta ensimmäinen tonni kiihtyen n. 3 min. Porukka hieman repesi toisen tonnin alkaessa ja otin paikan taustaporukassa Belgian jannun peesissä. Jätkä tosin huojui esteillä enemmän kuin säännöt sallivat mutta mieli ei tuulessa vetohommiinkaan palanut. 1600m kohdan vesiesteessä belgialainen sitten suhahti suoraan vesiesteeseen pukin päältä. Jouduin sitten kuin vahingossa taustaporukan jänikseksi ja vetohommat eivät edelleenkään kiinnostaneet joten laitoin ihan hölkäksi ja ruotsin jannu tulikin reilun kierroksen jälkeen ohitse, mutta kierrosaika taisi pudota kertarysäyksellä viidellä sekunnilla. Loppupätkä menikin sitten Ruotsin jannun kanssa juostessa ja viimeisen kierroksen takasuoralla hain jo hyvää iskun paikkaa mutta viimeinen vesieste meni umpisurkeasti ja eroa ruotsalaiseen tuli muutama metri liikaa joita ei enää lopussa kiinni saanut. Sijoitus kymmenes joten hyvin odotetunlainen sijan suhteen. Juoksu muuten ihan vetreän tuntuista joten eiköhän tästä hyvän treenijakson jälkeen ala jalat taas liikkua odotettuun tahtiin ja ainakin Dublinin reissu antoi uutta potkua taas jatkoon että tätä on saatava lisää!
Olen päättänyt muuttaa hieman kevyempään somettamiseen että päivitystahtia saisi lisättyä. Seurasin muiden viriilien somelaisten juoksijoiden esimerkkiä ja siirryin Facebookiin sivuineni. Joten ei muuta kuin tästä tykkämään sivustosta!
Alla vielä hieman tunnelmapaloja Dublinista:
Ivet lalova ”nimmarinmetsästäjien” saalistettavana.17-vuotiaiden MM-joukkueeseen valittu Johanna Matintalo naisten 800m:lläSandra Virittämässä viimeisellä esteellä voittoisaa kiriään.Jarkko miesten lenkkivitosen letkassa. Ensimmäinen 2km 6.40.Banquet
Kuluvan reilun kuukauden aikana on tullut ravattua kaikenlaisia startteja oikein urakalla. Ajattelinkin nyt niputtaa koko kattauksen kerralla kun onhan se nyt turha yksittäisistä kisoista aina raportoida. Pakko oli saada tuotos nyt ulos ettei veny putki pahemmaksikin ränniksi…
PRAHA
Aloitetaan Prahasta. Prahan puolikkaalle tuli ilmoittauduttua tammikuussa ja tavoitteena oli niputtaa ennätys uusiksi yhdessä maailman kovimmista puolikkaan kilpailuista. Kaikenlaiset pienet vaikeudet ja sairastelut kuitenkin jyrsivät talven treeniä ja huipennuksena viikon juoksemattomuus kuumeessa vain kaksi viikkoa ennen starttia poisti viimeisenkin luoton kovasta ajasta. Sairastelun loputtua kunto näytti kuitenkin olevan sillä mallilla että ennätys olisi vielä otettavissa. Olin päässyt eliittiryhmään ja sehän tiesi ”firman piikkiin” majoittumista Prahan Hiltonissa. Muut elitistit olivatkin sitten pääasiassa eritrealaisia, etiopialaisia ja kenialaisia. Meikäläisen kämppiksenä piti olla Barcelonan maratonin EM-kolmonen ja 2.09:n maratoonari Dmitri Safronov, mutta hän oli reissun viime hetkillä perunut. Tietenkin asialla on kaksi puolta: kerrankin olisi päässyt ihan iholta seuraamaan venäläisen huippujuoksijan viime hetken hiomista, mutta toisaalta oma huone Hiltonin yläkerrassa ei sekään maistunut pahemmalta. Ylläpito oli viimeisen päälle ja seisovat pöydät oli käytännössä jatkuvalla syötöllä auki, joten tankkauksen riittämättömyydestä ei tarvinnut olla huolissaan.
Kisapäivä ja yhteinen bussikuljetus lähtöpaikalle. Eritrean miehiä odoteltiin ja managerit huolissaan keräilivät Afrikan miehiä kasaan ja paimensivat heitä bussille. Lähtöpaikalla omat pukuhuonetilat 20m starttipaikasta. Ennakkoon kerrottiin miesten tähtäävän ME-miehen Zersenay Tadessen johdolla ja jänisten voimalla maailmanennätykseen, ja naisten jänis vetäisi tasaista 1.07.30:n vauhtia. Päätin siihen kelkkaan hypätä, koska parin asteen lämpötila ja kova tuuli ei omiin suosikkeihin lukeudu ja tiesin että kaikki peesi pitää käyttää hyväksi.
Tekninen kokous.
10 min ennen starttia meidät talutettiin lähtöpaikalle jossa oli varattuna hyvin lähtötilaa muiden juoksijoiden edestä. Muutamat hätäiset aukivedot ja sitten viivalle. Bongasin naisten jäniksen Vasili Matviychukin neonkeltaisen paidan ja päätin että ukrainalaista ei karkuun päästetä. Alku lähti leppoisasti liikkeelle hyvään alamäkeen. Kompressiosäärystimistä toinen lörähti jo 500m jälkeen alas ja yritin epätoivoisesti kiskoa sitä ylös, mutta lopulta annoin sen vain lerpattaa nilkan päällä. Juoksu tuntui hyvälle. Jänis passaili vauhtia hieman ja nopeasti peesiporukka muotoutui noin kuudesta etiopialaisesta ja kenialaisesta naisesta, minusta, Ruotsin Hanssonista sekä Tshekin jannusta. Televisiokamerat hyrräsivät ja tuli hankittua hyvää laatuaikaa suorassa Tshekin TV:n lähetyksessä.
5km n. 15.50 ja vauhti tuntui leppoisalta ja hieman alle tavoiteajan. Toivoin vain ettei liikaa menoa passattaisi. Mitään lämminhenkistä kisailua ei afrikkalaisten välillä ollut. Pienikin väärä liike ja rääkyminen ja huutaminen alkoi. Itsekin sain maistaa kenialaisten naisten jatkuvaa kyynärpäätä ja hakkaamista, vaikka varoinkin etten vähääkään telo heistä ketään. 10 km kohta täyttyi pari sekuntia yli tavoiteajan ajassa 32.02. Vedin kisan ainoan geelini tuossa väliaikapisteellä ja samalla hetkellä jänis päätti lyödä vauhtia lisää koneeseen. Seuraavan kilometrin yritin väkisin vastata tuohon iskuun, mutta lopulta siinä pysyi vain porukasta yksi etiopilainen ja yksi kenialaisnainen. Tästä voi tsekata tuon nykäisyn IAAF:n videolta. Loiva ylämäki, väkinäinen rytminmuutos ja mukulakivet olivat tappava kombo ja oli pakko päästää kolmikko karkuun. Kohta myös Tshekin jannu meni menojaan hivuttavissa ylämäissä ja jäin kahdestaan Ruotsin jampan kanssa takomaan asfalttia ja mukulaa.
Mukulakiveä 13km kohdalta.
15km kohdalla huomasin että pienet mahdollisuudet recordiin vielä olisivat, mutta Hanssoni vain peesasi eikä apuja löytynyt yhtään. Vedin vastatuuleen viisi kilometriä, kyllästyin ja 17 km kohdalla käskin ruotsalaisen mennä vetämään. Näin myös etiopialaisen Worknesh Degefan kanttaavan edessä ja lähestyvän kovaa tahtia. Mutta vauhti ei ainakaan parantunut vetovuoron myötä, ja itsellä alkoi olla hieman hankaluuksia ja 19 km kohdalla oli pakko antaa ruotsalaisen mennä tiukassa alikulkutunnelin ylämäessä. Sen jälkeen taas erittäin v***umaista mukulaa ja viimeinen tonni pöytään. Hanssoni puski 30 metriä edellä ja yritin käskyttää pökkelöiksi kohmettuneita jalkoja liikkumaan. 200m to go lätkän kohdalla päätin että ruotsalaiselle en häviä ja hivutin hänet kiinni ja viimeisessä mutkassa ohi. Aika 68.19 ei ollut koleassa ja tuulisessa kelissä heikolla valmistautumisella yhtään hassumpi. Naisten voittaja Gladys Cherono veti sen sijaan 67.30:n vauhdista järjettömän negative splitin ja loppuajan 66.48 – kaikkien aikojen ysiksi. Miehet jäivät sen sijaan kauas tavoitteesta. Tadesse taisteli lopulta sekunnin voiton ajalla 60.10 ja valitteli ”kaikkien aikojen kylmintä juoksukeliään.”
Kaikkien aikojen puolimaratoonarin Zersenay Tadessen kanssa poseeraamassa.
Kokonaisarvosana silti ihan ok. Mikään ykkössuosikki ei Prahan reitti ollut ja maine maailman nopeimpana puolikkaana taitaakin perustua kovan luokan juoksijoihin erinomaisilla jäniksillä. Mukulakivet ja puuduttavat mäet miinuksia, sekä väli 13-19 km käytännössä ilman yleisöä ja vähenevin musiikkipistein, joten aika yksinäistä oli pahimmat kilometrit tarpoa.
KARHUVIESTI
Huomattavasti leppoisampaa menoa oli luvassa seuraavana lauantaina kun lastasimme porukkaa Karhuviestiin Paavo Nurmen patsaalta. Saimme porukkaa kasaan kiitettävästi: Runner’s High:n puolelta kaksi jengiä sekä tuoreen yu-seuran Runner’s Clubin mieskuoron miesten seurasarjaan. Itse vetäisisin Runner’s High Hattrickin joukkueessa 6,3 km pätkän. Muu joukkue olisi Jani Strömsholm, Aleksi Uusipere, Jani Henriksson, Ossi Hakulinen, Ragnar Frej ja Hannu Granberg. Runner’s Clubin puolelta mainittakoon Simo Wannaksen ja Tapani Virtasen paluut kisapaitaan. Tosin kisapaidan koko oli tainnut comebackin aikana kasvaa molemmilla yhdellä kirjaimella.
Karhuviestin hienoushan on siinä että kukaan ei oikein tiedä missä jengissä kukakin juoksee ja juokseeko sittenkään kukaan missään jengissä. Joukkueita hinkataan ja hierotaan viimeisille päiville saakka. Viestimme eteni mukavasti ja oma juoksu odotteli neljännellä osuudella. Samalle pätkälle oli kerätty muitakin kehäraakkeja Wannasta, Boströmiä ja Maimosta myöten. Hieman huolestuin kun Turun Weikot Hellin johdolla tuli vaihtoon meidän edellä ja jouduin lähteä metsästämään toista tuwelaista legendaa Pasi Mattilaa. Jalat ei miltään freesiltä tuntunut Prahan jälkeen ja pohkeet vetivätkin aika juntturaan heti alussa. Loppupätkä rennon letkeän kankeasti tukkirekkoja väistellen kaikkea puristamatta. Mitään flow-tilaa ei kyllä päässyt syntymään. Leppoisalla 3.06-vauhdilla pätkä kuitenkin meni, joten ihan kelvollista etenemistä. Vaihdossa olimme kolmantena kokonaiskisassa ja annoin Ossille luvan lähteä matkaan.
Tapanin comeback.
Viestimme hieman rapautui seuraavassa vaihdossa kun Ragnar ei ollut vaihtopaikalle ehtinyt toiselta Runner’s Clubille juossulta osuudelta. Ossi lähtikin jo jatkamaan toiselle osuudelle kunnes Ragnar löytyi ja laitoimme hänet alusta asti starttailemaan. Tuossa sählinkeissä meni noin neljä minuuttia, mutta Karhuhan se yksi tapahtuma on missä osallistuminen on tärkeämpää kuin menestyminen.
Muillakin jengeillä oli kulku päällä. Runner’s Club tosin hävisi katkerasti reilulla minuutilla ”Finnish distance derbyn” Finnish Marathon Runnerseille, mutta ensi vuonna varmasti on revanssin paikka ja toivottavasti vielä Endurancekin saisi porukan mukaan niin olisi koko suomalaisen juoksuseurojen kerma paikalla. Muiden yleisurheiluseurojen lajivalikoimaanhan ei kestävyysjuoksu taida enää edes kuuluakaan.
SM-maantiejuoksut
Viikko ehti jälleen vierähtää ja oli taas aika vetää kisakenkiä kireälle. SM-puolimaraton tai sillä nimellä kulkenut kylähölkkä juostiin Tuusulassa. Päätarkoitus osallistumiselle vain kaksi viikkoa Prahan puolikkaan jälkeen oli vetää se hyvänä treeninä ja kovettaa miestä kohti tulevaisuuden maratonmatkoja. Viivalla oli koko liuta ykköstykkejä, mutta puitteet olivat kaikkea muuta kuin mestaruuskilpailukelpoiset. Ei lähtöviivaa. Ei maaliviivaa. Ei palkintokoroketta. Ei missään mainintoja että kyseessä on SM-kisastartti. Media nollassa. Eksymisiä. Ei yleisöä. Junnuissa protestin kautta kolmannelta sijalta mestariksi. Reitti mitattu maantien oikeaa reunaa, mutta mahdollisuus oikoa lyhintä reittiä vasenta reunaa maantien poikki, yli ja läpi. Täydellistä puuhastelua. Samaan aikaan suunnistuksen Huippuliigaa juostaan pitkässä TV-lähetyksessä Espoossa kun valtakunnan kovakuntoisimmat juoksu-urheilijat mittelevät paremmuudestaan Tuusulan takamailla. Toivoisi että SUL:ssa edes vähän kiinnostaisi huippujuoksun tila ja sen promoaminen, mutta turha kai siitä edes haaveilla.
Itse kisa oli juuri mitä toivoin. Porukassa lenkkeilyä kovaan vastatuuleen 11km saakka ja sitten kiihdyttelyä loppumatka. Pohkeet olivat ihan juntturassa alussa joten kevyt vauhti huomattavasti lämmitti jalkoja. 13 km nurkilla luonnottomaan ylämäkeen tapahtunut nykäisy rikkoi kärkiporukan ja otin rennosti tuon kohdan että selviäisin kunnialla maaliin. 16km kohdalla jalat alkoivat oikeastaan toimia kunnolla ja loppu olikin mukavaa nautiskelua. Loppuaika 69 ja osia ja hyvä fiilis rankasta radasta huolimatta.
SM-puolikkaan jälkeinen viikonloppu oli vapaata kisaputkesta, mutta sekin meni kisoja järjestellessä. Järjestimme Runner’s High:n ja Runner’s Clubin voimalla Helsinki Central Park kympin ja vitosen Paloheinässä. Lumet saatiin lakaista pois reitiltä ja hyvät kekkerit saatiin aikaan. Tästä voi tsekkailla tunnelmapaloja HCP:stä Facebookista. Seuraavan kerran kisaa järjestetään ennen juhannusta 19.6. Helsingin Eläintarhassa Helsinki Midsummer 10k & 5k:n merkeissä Helsyn pm-esteiden jälkeen ja myöhemmin takuuvarma ja sentintarkka puolimaraton ja kymppi Runner’s Twilight 10. elokuuta.
HCP:n startti
Ja muistaakaahan kovemman kaliiperin lukijat, että A-luokalla pääsee ilmaiseksi kaikkiin järjestämiimme kisoihin ilman maksua mukaan jotta saadaan hyviä startteja aikaan!
Saksan mestaruuskymppi
Päätin peesailla Järvenpään Jarkon esimerkkiä ja ilmoittautua Saksan ratakympille Bremeniin. Jarkkohan jäi lopulta pois, mutta Miika Takala tuli matkaseuraksi.
Hieman kaksijakoiset fiilikset oli matkaan lähtiessä kun viimeistelytreenissä keskiviikkona etureisi leikkasi kiinni. Avausvedoissa jalkaa sitten alkoi raastaa ja hieman epävarmoin miettein joutui starttiin mennä.
Sää oli tuulinen ja n. +20 astetta. Kisa lähti liikkeelle ja alku oli yhtä vauhtileikittelyä: takasuora hölkättiin vastatuuleen ja etusuora juostiin kovaa. Ensimmäinen tonni kolmen minuutin yli, sitten hieman alle ja kolmas siihen kolmen nurkille. Jalka vaivasi joka askeleella. 3000m sujui ajassa 9.03. Porukka repesi pariin ryhmään ja jäimme puskemaan jälkimmäiseen ryhmään. 5000m ontuen 15.12 ja tiesin siinä vaiheessa että ei tästä mitään tule. Mietin joka kierros vain ja ainoastaan milloin hyppään sivuun. Näin Miikan keskeyttäneen jossain vaiheessa ja loikoilevan mukavan leppoisasti radan sivulla – se ei ainakaan hommaa helpottanut yhtään. Pistin hölkkävaihdetta silmään ja valmistin itseäni uran ensimmäiseen keskeytykseen (muusta kuin jänishommista johtuen). En pystynyt ja läiskin maaliin. Siitä sitten jalka pakettiin ja kivuliaasti nilkuttaen kulahtaneeseen kiinalaiseen. Onnistunut keikka. Ei uskoisi että viivalla oli samat miehet kuin vuotta aiemmin menestyksekkäästi Pohjoismaiden mestaruuskympillä ravanneet ukot.
Pääsipähän ensimmäiseen bundesliigamatsiin. HSV-Wolfsburg.
SM-maastot
DNS. Jalka ei hääviltä tuntunut ja ei viitsinyt riskeerata mitään. Kisaturistina tuli oltua ensimmäistä kertaa SM-kisoissa sitten 2003 Kalevan Kisojen. Alla muutamia otoksia hiihtostadionin Sikakatsomosta otettuna:
Maantiemies Manninen palkittiin parhaan suomalaisen SM-pronssilla 12km matkalla. Syytä onkin muikeuteen,N 6kmM 4km kärki alkukiihdytyksen jälkeen.Hannu rullaili kympin sakkiin. Espoon Borza vaanii hymyillen taustalla.
Viikin Viitonen
Paluu viivalle tapahtui hieman pehmeämmän kaavan kautta Viikissä ja Viikin Viitosella 18.5. Loppuviikosta jalka alkoi kestää jo kivutonta kevyttä juoksua ja hieman reippaampaa joten huoletta uskalsin startata Caritan jäniksenä. Hävettää myöntää, että Viikin seutu on aivan uutta aluetta omassa lenkkikartassa ja ei ihan heti uskoisi että muutaman kilometrin päässä keskustasta löytyy ehtaa maalaismaisemaa.
Kisatoimisto aukesi noin tuntia ennen starttia ja oltiin yli-innokkaina ensimmäisenä paikalla tutustumassa maastoon ja kisakeskukseen. Porukkaa alkoi valua tasaiseen tahtiin ja ennakkohuhut osallistujaennätyksestä pitivät paikkansa kun 75 ravuria asettui viivalle Helsingin maatalousmuseon edustalle. Juoksussa erittäin leppoisa fiilis alusta alkaen.
Viitosen kisaraportti tällä kertaa videomuodossa pikakelauksella. 5km aika 20.41,9 ja jaettu (?) 30. sija Caritan kanssa. Ja kyllä. Heittäydyin maaliviivalla edelle, mutta maalikamera ei näköjään tunnistanut sitä…
Tästä homma jatkuu toivottavasti taas parempaan päin. Radalle tullaan sitten kun jalat ovat kunnossa ja äijä on vireessä – toivottavasti viimeistään juhannuksena!
Pitkään aikaan ei ole miehestä mitään kuulunut. Ei ole paljoa puhuttavaa ollutkaan. Nyt lupaan taas tsempata.
Tammikuun jälkeen ei ole oikein mikään juoksuun tuntuva ole oikein sujunut. Yksittäiset treenit ovat liikahtaneet hyvinkin, mutta kokonaispaketti ja määrät ovat jääneet kulahtaneeksi. Tekisi mieli piestä suutansa forrestgaymäiseen tapaan, mutta koska meikäläinen palkittiin viime kauden päätteeksi HKV:n esimerkillisimpänä urheilijana on pahempi pieksentä jätettävä muualle. Blogiin sattuu kuitenkin silloin tällöin eksymään joitain lupaavia alle 30-vuotiaita juniorisarjalaisia. Forrest G:stä tuli vielä mieleen, että käykääpähän äänestämässä äijä Fisherman’s Friendin skabaan Saksaan täältä, että saadaan viivalle oikeitakin juoksijoita.
Gran Canarian puolimaratonin jälkeen tapahtui totaalinen leviäminen, joka vihdoin viimein tuntuu talttuvan. Tuntuu että aina tämä tammi-maaliskuu on erittäin hankala jakso treenaamiselle ja terveenä pysymiselle. Ensin vaivasi pakara, sitten oksennettiin urakalla, sen jälkeen reistasivat poskiontelot, nilkka ja viimeisimpänä toissa viikolla jonkin sortin viikon influenssa 39 asteen kuumeineen. Tämmöisissä lämpötiloissa ei ole tullut käytyä vuosikymmeniin, mutta olipahan jotain mikä lämmitti kun ulkona oli saman verran pakkasta. Viimeinen kokonainen viikko on ollut sitten hyvää treeniä ja mielenkiintoista on huomata kuinka siinäkin ajassa voi kunto nousta. Ja onhan sen noustavakin, koska viikon päästä pitäisi jälleen kisakenkiä viritellä jalkaan Prahan puolimaratonin merkeissä.
Ilmoittautuessani Prahaan pari kuukautta sitten toiveet olivat korkealla. Enää ei ole. Kautta on paljon jäljellä ja niin päin pois. Praha nautiskellaan läpi, siitä jatketaan yhdeksän vuoden tauon jälkeen Runner’s High Hattrickin joukkueella legendaariseen Karhu-viestiin ja sen jälkeen ilmoittautuminen myös SM-puolikkaalle on vetämässä. 27.4. ollaan sitten järjestelypuolella Helsinki Central Park 10k & 5k:n merkeissä Paloheinässä – kunhan vain lumet saadaan sieltä föönattua pois siihen mennessä. Joten huhtikuiset viikonloput menevät mukavasti kisojen merkeissä.
Vielä on matkaa estetreenien alkuun Eläintarhassa.
Edellinen ja ainoa Karhu-viestini vuonna 2004 oli mielenkiintoinen kokemus ja miehekkään kovatasoinen. HKV:n ”dream team” oli kasattu lupaavista juniorimailereista Lahtio-Virtanen-Nummela sekä kokeneista kehäraakeista Talasjoki-Wannas, lakisääteisestä suunnistajasta (Alpo Kuusisto) ja yhdestä saksalaisesta kuntohölkkääjästä Carsten Schlangenista. Tämän possen esiintyminen riitti tuolloin kolmanteen sijaan ruotsalaisen Enhörna IF:n voittaessa ennen Turun Urheiluliittoa. Skaba on tähän mennessä 2000-luvun Karhun kovatasoisin ja pelottavasti ennustan että tuota titteliä ei seuraavaan 87 vuoteen tulla valitettavasti ottamaan pois.
Itse juoksin pehmopoikien kuuden kilometrin kakkososuutta Olli Toivolaa jahdaten, mutta erityisesti ensimmäisellä ja viimeisellä osuudella kävi semmoinen kuhina kovia nimimiehiä joiden kanssa nykyiset juoksijat ja Kenian värväykset olisivat helisemässä niin radalla kuin sen ulkopuolellakin: Jukka Keskisalo, Tuomo Lehtinen, Mårten Boström, Yrjö Pesonen, Mikko Virta, Mikael Talasjoki, Simo Wannas, Pasi Mattila, Petteri Muukkonen, Teppo Syrjälä, Turo Inkiläinen ja kirsikkana kermakakun päällä Juha Hellsten. Siinä kyllä asfaltti paloi kovemmin kuin vilkkaana rekkarallipäivänä Vaalimaan rajalla. Saa nähdä millaista rallattelua tänä vuonna on luvassa.
Maspalomasin dyynit ovat vaihtuneet Las Palmasin hieman urbaanisempaan ympäristöön. Näin vaihtui myös allasbaarin ailahteleva nettiyhteys viriiliin vanhaan kunnon kaapeliin ja on taas ihmisten tavoitettavissa. Las Palmasissa viimeistellään iskukyky Ossi Hakulisen kanssa sunnuntain Gran Canarian maratonin puolikkaaseen ja kymppiin.
Neljä päivää aikaa Gran Canarian puolimaratoniin ja leiri on toistaiseksi sujunut ilman isompia yllätyksiä. Liika kilometrien nieleskely ja laskeskelu on jätetty väliin ja keskitytty siihen että olo on freesi, kun on aika juosta kovaa. Homma on tuntunut toimivan ja treenit ovat parantuneet koko ajan. Menee sunnuntaina kuinka perseelleen tahansa, niin mitään en treenien osalta muuttaisi. Erityisenä helmenä on nostettava esille kevyesti kulkenut uran pisin (jos SM-maraa ei lasketa) 38 km trail run -lenkki 450 m korkeuserolla neljän puolen keskivauhdilla.
Maspalomas oli muuten entisensä. Tosin suomalaisia tuntui olevan enemmän kuin viime vuonna. Myös juoksupuisto Parque Sur oli turvollaan suomalaisia menijöitä. Gran Canaria on taas in. Ja miksei olisi: tasaista lämpöä ja sateetonta säätä. Tuuli hieman haittaa iltapäivisin, mutta hyvä että jotain vastusta on, ettei päästetä liian helpolla.
Paljon maanmiehiä oli eksynyt myös Maspalomasin tämän vuotiseen futisturnaukseen. Hieman inflaatiota on taannoisista kultaisista vuosista turnee kärsinyt, mutta hyviä jengejä mukana edelleen: Twente, FC Lausanne, Stromsgodset ja sokerina pohjalla HJK. Muistan reilu kymmenen vuotta sitten käyneeni Maspalomasin turnauksessa katselemassa sellaisia herkkupaloja kuin Rosenborg-Galatasaray ja NK Croatia Zagreb-PSV Eindhoven. Mukana mm. legendat Hakan Sukur, Robert Prosinecki, Georghe Hagi, Ruud van Nistelrooj, John Carew, Taffarel ja John Arne Riise.
Mikael Forssellin comeback HJK:n paidassa!
HJK:n ensimmäisessä ottelussa Hollannin sarjaa johtavaa Twenteä vastaan oli tuppautunut iso kasa sinivalkoista väestöä. Jopa iskelmäbaarimaisia, hieman nolahtavia ”Hyvä Suomi!” -huutoja kuului. Peli oli varsin kelvollista, mutta hieman harjoitusottelun fiilis Twenteltä paistoi läpi. Myös HJK:n pelaajilta hieman terä puuttui ja paluun HJK-paitaan tehneen Mikael Forssellin ja toisen paluumuuttajan Teemu Tainion otteista paistoi vielä hienoinen talviterä. Mutta eiköhän se siitä sula. Erittäin hieno ja mielenkiintoinen kausi tulossa joka tapauksessa.
Toinen ottelu Stromsgodsetia vastaan olikin HJK:lta jo erittäin hyvää peliä. Ottelussa oli muutenkin hieman enemmän draivia, mutta yleisöä ei ollut enää kuin kourallinen. Olisikohan turistioppaat unohtaneet mainita ”Suomen” pelaavan myös toisen ottelun? Ottelu päättyi HJK:n ansaittuun 1-0 -voittoon. Hyvä kausi tulossa. Toivottavasti Urheilulehden myyntitykit soittelevat hyvien lipputarjousten kanssa. Kompostikin tarvitsee täytettä!
Teemu Tainio
Gran Canarian maraton, puolikas ja kymppi vedellään siis lauantaina. Jos jotain nettisivuista ymmärsin niin maratonin ja puolikkaan startti on klo 9 ja kympin klo 9.20. Kymppi myös tulee viimeiset seitsemän kilometriä samaan matkaa puolikkaan ja maratonin kanssa, joten hienoista ruuhkaa voi baanalla olla viimeisien kilometrien aikana. Kävin myös suunnistamassa reittiä läpi ja hyvin mielenkiintoinen pakkaus mukulakiveä, laattaa, kaakelia ja pitkää suoraa on luvassa. Tilauksessa on myös tuuleton ja sateeton keli. Tästä voi tutustua mutu-tuntumalla vedettyyn lenkkiin Movescountissa.
Reitin ehdottomasti mielenkiintoisin pätkä tulee olemaan kapeahko Playa de Las Canteraksen rantakatu noin kymmenen kilometrin kohdalla. Jos joku on sunnuntaisin Las Palmasissa ollut niin silloin se suorastaan pursuaa turisteja. Mielenkiinnolla odottelen kuinka sangriankatkuiset auringonpalvojat saadaan suojaan verenhimoisilta maratoonareilta. Noin puoli kymmenen aikaan, kun toivottavasti itse kadulle saavun sunnuntaina, suurin osa on kuitenkin parantelemassa edellisen illan pardien auringonpistoksia, mutta eiköhän maratoonareiden toisella kierroksella mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä tule tapahtumaan.
Huomenna vielä hieman reippaampaa treeniä Parque Romanon 1000m hiekkakaukalossa ja sitten palautellaan ja tankataan. Omia juomia ei skabassa sallita ja varikkotiimiä ei tällä kertaa ole käytettävissä, joten on jätettävä Extriimit nurkkaan, testattava niiden kilpailukäyttäytymistä myöhemmin ja mentävä vedellä ja kahden geelin pysähdyksellä. Luotto on vahva siihen, että sunnuntaina irtoaa!
Alla vielä videoterveiset Playa de Las Canterakselta sekä paikallistelevision kooste Tacoronten kilpailusta. Vamos!
Maailmanloppua ei tullut, joten meno jatkuu. Carita päätti kuitenkin ottaa varman päälle, ja osallistui perjantaina paikalliseen maailmanlopun hyväntekeväisyyskisaan. Meikäläisen Fun Run –kiintiö tuli Japanissa täyteen, joten tyydyin katselemaan, kun jengi veti hupijuoksun hengessä pää punaisena raastaen Las Americaksen turistiraitteja ympäri. Kahdeksan euron osallistumismaksuun sisältyi Under Armourin teknisen juoksupaidan lisäksi myös koko porukalle paellat maalintulon jälkeen. Myös huoltojoukot saivat osallistua, joten keskityin tankkaukseen.
Maailmanlopun funrunnerit vetivät kuin viimeistä päivää.
Kanarian yleisurheiluliiton sivujen kautta löysin Tacorontesta Pohjois-Teneriffalta Kanarian mestaruuspuolimaratonin ja 9,5 km kilpailun sunnuntaille. Hetken mietiskelin jo puolimaratonia treeninä, mutta päädyin 9,5 kilometriin. Onneksi näin, koska reitti ei ehkä mikään nautinnollisin olisi ollut puolikkaan juoksemiseen. Ilmoittautumisen sain hoidettua hieman kankeasti. Espanjalaiseen tapaan nettisivuja ei ollut, ja sähköposteista tai ilmoittautumiskaavakkeista ei ollut tietoakaan. Kilpailukutsussa vain muutama epämääräinen paikka ilmoittautumisille ja puhelinnumeroita pitkä liuta. Googlettamalla löysin yhden Los Cristianoksessa sijaitsevan paikan, mistä mahdollisesti voisi ilmoittautumista tiedustella. Paikka osoittautui paikalliseksi uimahalliksi, ja siellä ilmoittautumisia otti vastaan uimahallin vahtimestari Perhelääkäreiden Fiti. Numerot saatiin ja Tacorontessa, 80 kilometrin päässä, pitäisi olla klo 7.45 sunnuntaiaamuna hakemassa chippejä. Ainoaksi vaihtoehto ehtiä paikalle oli vuokrata naapuriostarin luotettavan näköiseltä huijarilta ruosteinen Renault Clio.
Herätys kello 5.30. Aamupalaksi Suomen eväitä: puuroa ja Northforcen Extremeä sekä perinteinen Red Bull virittämään kisafiilistä. Kuuden maissa sunnuntaiaamuna eivät paljoa lenkkeilijät Playa de las Americaksessa liiku. Poliiseja, örveltäviä futishuligaaneja, Jersey Shoresta karanneita makkarankuoreen itsensä survoneita brittiteinejä sekä aamun ensimmäistä bussia Santa Cruziin odottavia paikallisia bilehileitä sen sijaan löytyy sitäkin enemmänkin. Juoksukuteissa voi tälläisessa ympäristössä tulla helpostikin orpo olo, mutta onneksi Rellu starttasi ja matkaan päästiin. Tacoronte löytyi ja oltiinkin ensimmäisenä paikalla. Fitin neuvoma ”tuntia ennen kisapaikalle” –ohje ei paljoa espanjalaisiin päde. Kyläkisan meno, mutta silti palkintorahoja tarjolla yli 3500 euroa. Vähitellen jengiä alkoi saapua ja sponssien kojut ja palkintokorokkeet pystiriveineen saatiin paikalleen. Sää oli optimaalisen mukava. Noin +15 astetta ja lämpenemään päin, mutta silti paikalliset tulivat kisapaikalle naamallaan hengityksenlämmittimet ja kaulurit kuin olisivat olleet Pirkkolan Talvijuoksusarjaan suuntaamassa.
Kisan suurin tähti oli ehdottomasti Martin Fiz. Koko Tacoronten puolikkaan markkinointi oli rakennettu Fizin ympärille. Fiz, nykyään siis jo 49-vuotias, oli aikanaan maailman ykkösmaratoonari. Euroopan mestaruus 1994 Helsingissä ja maailmanmestaruus 1995 Göteborgissa. Fiz oli myös yksi henkilökohtaisista idoleista. Vuonna 1994 olimme katselemassa Helsingissä EM-maratonia. Minna tietenkin nykäisi Fizin heittämän Gatorade-juomapullon 35 kilometrin juoma-asemalta. Itse sain tyytyä jonkun kulahtaneen irkkumaratoonarin Guinnessin katkuiseen puteliin. Ties vaikka Hellsteniltä olisi tippunut.
Martin Fizin pullo Helsingin EM-kilpailuista vuodelta 1994. Löytyy vieläkin Minnan arkistoista.
Toisen kerran Fiz tarjoili karvasta kalkkia Göteborgin MM-kisoissa. Oltiin Minnan kanssa käyneet pistämässä voittajavedot sisään (tuolloin ei ikärajoja vielä tunnettu, joten oli ihan normaalia, että kymmenenvuotiaat kävivät Ärrällä ujuttamassa vetoja sisään. Oi niitä aikoja!). Itse veikkasin Dionicio Ceronia, tuota meksikolaista maratonkonetta, ja Minna luotti ”pullonhenkeensä” Martin Fiziin. Ja tietenkin kisa muodostuikin niin että Ceron ja Fiz tiputtivat muut matkasta ja alkoi armoton kissa-hiiri –leikki ympäri Göteborgin katuja. Fiz karkasi hieman ja muistan kuinka vielä elättelin toiveita, että Ceronin massiivisten hologrammisten aurinkolasien takaa löytyisi vielä pilkettä pienestä extravoimasta. Turhaan. Mara oli jälleen parempi ja Minna sijoitti voittorahansa korvien rei’ittämiseen. Ceronin hopea ei lämmittänyt, mutta puolustukseksi on myönnettävä, että on sitä joskus Wannastakin tullut Kalevan Kisoissa tipattua mestariksi.
Kilpailujuliste Mestari Fizin nimmarilla höystettynä.
Tacoronten kylä sijaitsee parikymmentä kilometriä länteen Santa Cruzista noin 600-800 metrin korkeudessa, joten mäkinen kisa oli tiedossa. Reitistä ei muuten ollut mitään havaintoa, vain lähtöpaikka oli tiedossa. Verryttelykin oli pakko tehdä hillittömään vuorenrinteeseen. Puolimaraton starttasi klo 8.30 ja meidän lähtö oli 15 minuuttia myöhemmin. Puolikkaan juoksijat juoksivat alkuun pienen lenkin, jonka jälkeen he suuntasivat samalle baanalle kuin meidän 9,5 km kilpailu. Järjestäjien laskut olivat menneet hieman sekaisin kun puolikkaan kärkiukot tulivatkin jo suoraan reitillemme juuri ennen meidän aiottua lähtölaukausta, joten starttia saatiin odottaa yli viisi minuuttia kun sopivaa rakoa tunkea meidät reitille kytättiin. Vihdoin meidätkin saatiin matkaan ja ujutettua puolikkaan menijöiden sekaan. Onneksi laitoin Suunnon Ambitin GPS:n päälle, koska kilometritolppia ei ollut ja vauhtia railakkaaseen ylämäkeen oli vaikea arvioida. Pikaisesti tajusinkin pelin hengen. Menomatka ylämäkeä puolikkaan menijöiden seassa pujotellen ja takaisin alamäkeen sama reitti rullaillen kaikkia menijöitä vastaan pujotellen. Onneksi viikon aikana oli tullut jonkin verran ylämäkeä juostua, joten jalat eivät ihan könttiin vetäneet noususta huolimatta. Päätin passailla porukan mukana – enkä ehdoin tahdoin kiristellä vauhtia ennen kuin alamäet alkaisivat. Pääjoukko muodostuikin noin viiden hengen kokoiseksi. Meikäläinen ja paikallinen menijä Samuel Sanchez vedimme letkaa ja muut seurasivat. Ambit takoi 3.35-3.40 tonneja tauluun eli leppoisaa kiipeämistä. Kääntöpaikka tuli ja alkoi rallatus takaisin päin. Mielenkiintoiseksi takaisin tulon teki se, että vedettiin suoraan vastapalloon muita juoksijoita samaa tien puolta. Muutaman vaarallisen väistön jälkeen päätin ottaa aivan vasemman reunan tötsien ja autotien puolelta, jolloin juokseminen helpponi hieman. Tällöin myös kääntöpaikalle suunnanneet juoksijat näkivät meidät paremmin ja osasivat hieman väistelläkin. Jossain vaiheessa saimme vielä poliisimoottoripyöränkin vierellemme ulisemaan.
9,5 km kärkiryhmä.(deporsiete.com)
Heti ensimmäiseen alamäkeen pistimme Sanchezin kanssa vauhtia lisää. Muut jäivät saman tien. Jalat eivät pitkän kiipeämisen jälkeen ihan herkimmin reagoineet alamäkeen. Hieman huolestuttikin oliko vauhdin lisäys ollut liian raju, mutta enää ei voinut perääntyä. Rinta rinnan vedettiin Teneriffan oman pojan kanssa pitkän pätkää. Sanchezilla oli myös oma valmentaja polkupyörän kanssa kartturina takanamme ja sieltä satoi ohjetta jatkuvalla syötöllä. Kumpikaan ei näyttänyt helpolla luovuttavan. Jalat huusivat kovasta takomisesta, mutta silti vauhtia riitti. Puolimaratonin kilometritolpista tiesin paljonko matkaa oli jäljellä. Olimme parkkeeranneet Rellun rotiskon noin 500 metrin päähän maalista. Päätin, että jos sinne asti Sanchezin kanssa pysyn, niin kilpailua en enää häviä. Ilokseni Clioa ei ollut vielä hinattu romuttamolle, ja saavuttuamme sen klommoisen hanurin kohdalle päätin iskeä. Sanchezilla ei ollut enää pateja vastata ja viimeisen 200m jyrkkään alamäkeen sain rennosti tykitellä menemään. 30.01 oli voittoaika ja todellinen matka varmasti noin 9,3 km. Takaisin päin tultiin kolme minuuttia (!) kovempaa kuin menomatka ja nousua kääntöpaikalle 90 metriä. Tässä Movescountista tietoja kisasta.
Carita oli kanssa mukana juoksemassa. Hänellä oli ajatuksena vain hölkkäillä reitti läpi, mutta innostui kuitenkin kisaamaan ja nappasi naisten sarjan kolmannen sijan. Bonuksena myös ensimmäinen virallinen kilpailustartti akilleksien leikkailuiden jälkeen!
Puolimaratonin voittoon juoksi ranskalainen Sebastian Beltran ajalla 1:09:31. Martin Fiz oli kilpailussa kolmas. 49-vuotiaana aika 1:12:18 noinkin raa’alla reitillä on varsin kunnioitettava saavutus. Sain myös mahdollisuuden tavata Fiz kisan jälkeen. Espanja ei kuitenkaan taipunut niin paljoa että olisin pystynyt karhuta menetettyjä vedonlyöntimarkkoja takaisin, mutta äijä vaikutti hyvin ilahtuneelta kun mainitsin tulevani Helsingistä. Ja täytyihän sitä julisteeseen nimmari pyytää.
Martin Fizin kanssa kisan jälkeen.
Palkintoja tulikin sitten rahdattua hotellille hieman reippaammin: voittorahaa kokonaiset 100 euroa, paikallinen viinipullo, Physiorelaxin hierontaöljyä sekä pysti. Kuten maailmanlopun kisassakin, myös osallistumismaksulla (10€) sai täyttä vastinetta rahoille: ruokapussi, t-paitaa, tarjoiluja ja hieronta. Päälle vielä Northforcen Endurance –pirtelö ja uintia merivesiuima-altaassa niin yllättävän vähillä jumeilla kisasta selvittiin. Seuraavana päivänä jouluaaton kunniaksi 30,5 kilometriä rennon letkeää hölkkää.
Tänään yksi kovempi treeni vielä edessä ja huomenna vaihtuu saari vanhaan tuttuun Gran Canariaan. Paikalla kuulemma iso kasa suomalaisjuoksijoita tänä vuonna. Alkaa Kanaria olla taas in.
Kolme päivää takana leireilyä. Katsellessa kuvia pahenevasta talvesta Suomessa, on pakko kehuskella että hyvältä tuntuu olla jälleen takaisin Kanarialla. Vaikka sanoin viime vuodenvaihteen leirin jälkeen, että Kanarialle en enää tule, niin täällähän sitä ollaan. Tosin Teneriffalla ensimmäistä kertaa.
Ja kapteenille läpy-läpy. Taustalla Gomera.
Saari vaihtui viime vuodesta, mutta meno pysyy samana: jo toisena yönä heräsin aamukolmelta lähikuppilasta raikaavaan Suomi-karaokeen. Korvatulpatkin unohtuivat kotiin, kuten myös juoksushortseja lukuun ottamatta muu shortsiosasto. Nykymuoti speedoineen tuntuu menneen kylillä jälleen tosin siihen suuntaan että mitä lyhyempi lahje niin sen parempi, joten ei huoletta voi juoksushortseilla painaa menemään.
Vaikka tavaraa unohtuikin, niin mukaan matkalaukkuun tulivat kuitenkin Northforcen urheilu- ja palautumisjuomat, jotka nesteyttävät meikäläisen leirin. Erittäin laadukasta suomalaista osaamista, ja varmasti tulemme kuulemaan tuotteista vielä maailmanlaajuisestikin. Tälläkin hetkellä jo esimerkiksi Niclas Sandells ja useat SM-liigajoukkueet luottavat Northforceen, ja ensi kesän Runner’s Twilightkin juostaan Northforcen voimalla, joten hyvillä ja luottavaisin mielin tulen tuotteita lipittelemään viikkojen kuluessa. Oma ehdoton suosikkini on suolainen Extreme, jonka uskon kuumissa olosuhteissa auttavan suorituskyvyn ylläpitoon ja boostasivat myös leirin ensimmäisen kovemman treenin. Mielenkiinnolla odotan myös muiden tuotteiden (Endurance, Universal tai Strength) testausta.
Northforcen pojat matkalaukussa Teneriffalle: Extreme, Strength, Universal ja Endurance.
Viime vuonna Saavalaisen peesissä tuli ahnehdittua alkuun liikaakin kilometrejä, joka kostautui akillesvaivoina. Tänä vuonna yritän olla selvästi varovaisempi, keskittyä koviin harjoituksiin ja unohtaa kilometrien laskeskelun ja nieleskelyn. Näillä eväillä pitäisi Gran Canarian puolimaratonin viivalle selviytyä 20. tammikuuta. Mukana on mm. myös Jose Carlos Hernandez, Kanarian oma poika ja Espanjan olympiamaratoonari, joten kunnon skaba on luvassa eikä mitään Gran Turismoa. Hernandez on luvannut lähteä metsästämään Pablo Villalobosin reittiennätystä ja alittaa 1.03. Itselle riittää hieman vähempikin, mutta toivomuksissa olisi tietysti ennätyksen hivuttaminen uusille luvuille.
Playa de las Americaksen kenttä
Muutaman lenkin perusteella Playa de las Americasin lenkkimaastot eivät päätä huimaa. 1,5 km hiekkatietä löytyy nurkan takaa ja yleisurheilukenttä on parasta A-luokkaa, joten eiköhän näillä eväillä selvitä puolitoista viikkoa ennen Maspalomasiin siirtymistä. Ensimmäiselle päivälle yhteensä kevyttä 25 kilometriä ja tiistaina illalla erinomaisella fiiliksellä liikahtanut rennon letkeä 10x1600m radalla. Neljäkymmentä kierrosta radalla voi kuulostaa pahalta, mutta kun olosuhteet ovat kuin Mt. Sac Relaysissä Kaliforniassa huhtikuisena iltana niin kieppejä voisi jyrätä vaikka loputtomiin.
Espanjan kentillä vallitsee myös tunnelma, mitä ei enää Suomessa valitettavasti näe. Junnut treenaavat tosissaan ja innoissaan (ei kaikki pelaa –pelleilyä), radalla juoksevat futisjengit antavat mielellään tietä ja ”venga venga” –huudot jeesaavat kummasti kun 30 kierrosta matkaa on taitettuna. Loppuverryttelyssä yksi paikallinen patu tuli kyselemään olenko ”Olympic”, jonka jälkeen hän innostui suu vaahdossa selittämään sujuvalla spangliksella kuinka hän vuosia yritti neljän minuutin alitusta 1500 metrillä. Viimein ”veintiséis year ago” hän siinä onnistui: ”tres fiftyeight”.
Tarinoita, tarinoita. Sen takiahan tätä tehdään, että on jotain mitä vanhana parruna muistella.
Tänään kolmas päivä meni palautellessa. Aamun 12 km kevyttä sai riittää päivän anniksi ja loppupäivä meni vuoristoilmaa haistellen. Espanjan korkeimman vuoren Teiden juurella, n. 2200 metrissä, löytyisi hyviä treenipaikkoja vuoristoleireilyäkin silmällä pitäen. Ehkä ensi vuonna. Majoitus vain pitäisi jostain löytää…
Vuosi toisensa jälkeen lumen tulo jaksaa aina yllättää. Viime vuoden tapaan kuitenkin ehti taas jo hiipiä mieleen ajatus, jos mahdollisesti lunta ei tänä talvena tulisikaan ja pystyisi sulalla tiellä vetämään koko vuoden. Alustavasti viime viikolla oli tarkoitus kerätä kunnon kasa kilometrejä, mutta niiden varastoon keräys jäi varastoon ja treenin pääpaino onkin ollut mattotreeneissä ja niiden tuomassa henkisessä kovettumisessa. Toissa lauantaina tunti kiihtyvää Runner’s High:n treenikeskuksessa Itä-Pasilassa, sen jälkeen tasotestauksessa yksi ilta, ja viime lauantaina 20 km vauhtikestävyyttä. Maisemat eivät vaihdu ja valkoisesta seinästä on aika hankala löytää uutta kanavaa, mutta monotonisessa rynkytyksessä on jotain houkuttelevan askeettista, ja salkkarimainen tyhjyyteen tuijoittelu myös tuntuu jossain määrin puhdistavalta kokemukselta. No, sunnuntaina onkin lähtö kuudeksi viikoksi Kanarialle, joten vielä kun pari mattotreeniä kestää sekoamatta niin hyvä tulee. Juoksufiilis on myös selkeästi parempaan päin: tuo tunnin kiihtyvä oli maratonin jälkeen ensimmäinen kovempi hyvältä tuntunut harjoitus ja sen jälkeen on jatkunut treenit samaan malliin.
Japanin reissusta ei jälkipolville jäänyt hirveästi kerrottavaa. Itse en päässyt juoksemaan lainkaan, kun varajuoksijoiden perinteinen keskinäinen henkilökohtainen kilpailu oli vaihdettu lasten kanssa juostavaksi 1000 metrin ”fanraniksi”. Ajatus varmasti mukava ja hieno, mutta fun runin päivänä olisi myös Tokion alueella ollut monia muitakin kilpailuita, joihin olisi voinut ilmoittautua ja keskittyä jos tieto hassuttelujuoksusta olisi saapunut aiemmin kuin kaksi päivää ennen kisaa.
Viesti meni Suomen joukkueelta varsin kelvollisesti, vaikka suurimmat uroteot tehtiinkiin buffettpöytien ja jetlagista painimisten äärellä: jatkuvasti oltiin äärimmilleen venytettyjen sushipöytien äärellä tai nukkumassa silloin kuin ei olisi pitänyt olla ja hereillä taas silloin kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Huhu kertookin, että Jarkko Järvenpää nukkui ensimmäisen kerran viikkoon vasta omalla osuudellaan saatuaan viestinaru tasukin kaulaansa. Kilpailuraportteja löytyy ainakin Minnan ja Minnin blogeista, joten meikäläinen tyytyi tällä kertaa vaan japanilaiseen tapaan räpsimään kuvia. Oma ykkössaavutukseni reissulla tuli aamupalalla paahtoleipäkoneen kanssa, kun parin minuutin odottelun jälkeen tarvittiin itse olympiamitalisti Galen Rupp laittamaan kone päälle. Olisi melkein pitänyt ottaa leipä talteen kehystystä ja nimikirjoitusta varten, mutta ei sitä nälkäisenä mieti asioita niin pitkälle. Hyvä leipä kuitenkin.
Alla lisää kuvaosastoa Japanin reissusta ja sen alla vielä loppukevennyksenä joulukalenterin ensimmäinen luukku ja pieni tietokilpailu.
Loppukevennyksenä vielä pieni tietokilpailu. Eli alla olevasta videosta pitäisi arvata kolmesta eri askelista (tai musiikista) ketä takomassa on. Nopeimmin oikeat vastaukset numeroineen saaneelle tarjotaan kahvit ensi kesän kisoissa tai jossain päin maailmaa. Eli tippauksia kehiin. Mukana myös joulukevennys.
Viime viikolla päätin aloittaa Zürich 2014 -projektin. Tähtäin on nyt siis asetettuna parin vuoden päähän EM-kilpailuihin. SM-maratonin jälkipöhinöissä päätin että ensi syksynä maratonia juostaan hieman isommissa ja nopeammissa ympyröissä eli todennäköisesti Frankfurtissa. Siellä pitäisi pystyä 2.20:n rajaa kutitella jos edes meinaa haaveilla EM-startista.
Strategia projektin onnistumiseen on selvä: treeniä lisää.
Treenin päätinkin aloittaa saman tien viime viikolla ja latasin taululle ennätykselliset 207 kilometriä. Aiempi ennätys oli viime vuoden joulukuun 205 km. Toisin kuin viime vuonna, tämän kertainen kilometrien mättäminen ei tuntunut oikeastaan missään. Ei tullut heikkoja hetkiä, ei väsähtämistä missään vaiheessa viikkoa ja jalat olivat vielä sunnuntainakin freesit. Nyt sitten loppukuu herkistellään, yritetään pitää yllä kevyttä marrasputkea (min. 25 min juoksua/päivä) ja isketään uudestaan määrien kimppuun joulukuun ensimmäisellä viikolla. Joulukuun 16. päivä suunta Teneriffalle pariksi viikoksi ja sieltä turistihelvetti Maspalomasiin pariksi jatkoviikoksi ja 20. tammikuuta Gran Canarian puolimaraton pitäisikin irrota sitten inhimillisiin lukemiin. Tällä kertaa mennään myös ilman Saavalaista, joten jalatkin todennäköisesti kestävät. Playa del Inglesin Iskelmä Baarin nettisivua selaillessa huomasin pettymyksekseni että missaamme Frederikin tänäkin vuonna ja Nykäsen Matti on juuri poistunut saarelta sinne saapuessamme…
Su 11.11. (39km): ap: PK-kevyt 32km ip: PK-kevyt 7 km
Yhteensä: 207 km
Mutta ennen Kanarian jortsuiluja syy pienimuotoiseen herkistelyyn keskellä vuoden parhaita treenisäitäkin on olemassa. Legendaarinen Chiba Ekiden eli maajoukkueiden välinen maratonviesti juostaan Tokion kainalossa Chibassa 23. marraskuuta. Valinta edustuspaitaan kutsui vahvoilla syksyn näytöillä ja tämän viikon aikana kaivetaankin esille sopiva herkkyystila ennen Japaniin lähtöä. Suomen maajoukkue (Järvenpää-Harjamäki-Utriainen-Nummela-Nummela-Tyni-Miettinen-Kangas) tulee olemaan kovassa puristuksissa, kun vilkuilee muiden maajoukkeiden rostereita. Olympiamitalisteista paikalla ravaavat ainakin USA:n väreissä Galen Rupp sekä Kenialla Priscah Jeptoo ja Thomas Longosiwa. Japani on tietenkin aina vahva, ja fanaattisen maratonnälkäisen kotiyleisön edessä varmasti mestaruuskannu himoittaisi. Kaiken kaikkiaan loistoreissu varmasti tulossa ja kunnon sushia onkin ollut ikävä. Japanilaisesta juoksukulttuurista ja Chiba Ekidenin ennakoista kiinnostuneiden kannattaakin laittaa seurantaan japanilaisen juoksemisen äänitorvi Japan Running News.
Kaivoin jälkiruuaksi esille myös valokuvan Simo Wannaksen perhealbumista heidän taannoisesta Chiban reissusta:
Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.
Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.
Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea ”negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…
Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.
50 metriä juostu ja Wille ”Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.
Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä ”Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.
Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: ”Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.
Puolimatkassa meno vielä nautinnollisen helppoa.
Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.
Kilometrit painaa.
31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. ”Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: ”50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean ”600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.
Viimeinen mäki. 195 m maaliin ja turvallinen kaula.
Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.
Vantaan maratonin ykkösvarikkotiimi.
Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.
Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.
Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!
